Illat hämärtyvät päivä päivältä aikaisemmin. Sytytin tänään ensimmäiset kynttilät. En ole vuosiin ollut mikään kynttilöiden polttelija. Kynttilät muistuttavat minua pimenevistä illoista, lyhenevistä päivistä ja talven tulosta. Kesäiset yöttömät yöt ovat muisto vain. On silti lohdullista, että parin kuukauden päästä päivät jälleen pitenevät. Hiljalleen valo voittaa jälleen. Kuten joka ikinen vuosi.

Kesä on kääntynyt syksyyn päin ja lomat ovat ohitse. Itselläni lomilta paluu toi mukanaan flunssan, jonka rippeet tunnen edelleen kehossani. Olen hiljentänyt tahtia enkä ole vaatinut itseltäni kohtuuttomia. On siis ollut aikaa miettiä ollutta ja mennyttä kesää. Oma kesäni oli kaiken kaikkiaan hyvin onnistunut, vaikka varsinaista lomaa sainkin odotella heinäkuun viimeiselle viikolle.

Aloitin kevättalvella erään verkkokurssin, jossa oli tarkoituksena vahvistaa ja herätellä oman intuition ääntä. Eräällä kerralla saimme kotitehtäväksi kuunnella paria ohjattua meditaatiota vuorotellen seuraavaa kertaa varten. Innokkaasti tartuin haasteeseen ja kuuntelin meditaatioita vuoropäivin. Kahden ensimmäisen päivän jälkeen tuntui, etten pääse meditatiiviseen tilaan. Milloin asento oli huono, jalat puutuivat tai tuli odottamattomia ulkoisia häiriötekijöitä. Tuumasin jo, ettei tästä tule mitään!

Itselläni on useiden vuosien takaa jooga taustaa. Harjoitin sekä Astanga- että Yin joogaa. Lisäksi olen osallistunut parille Kundaliinijoogan verkkokurssille. Hiljentyminen hengityksen seuraamiseen olisi pitänyt olla siis tuttua.

Alkukesä on ollut sateinen ja viileä. Montaa sateetonta päivää ei ole ollut. Hetkellisesti sade on kuitenkin lakannut. Siksi päätinkin siirtyä kera teekupposen terassille kirjoitus puuhiin. Muutama sääski pörrää ympärillä. Kevyt tuulenvire karkottaa sääsket, ainakin hetkellisesti.

Olin lenkillä koirien kanssa ja mietiskelin syntyjä syviä. Viiden päivän vapaat olivat lopuillaan ja töihin paluu harmitti suunnattomasti. Vapaat olivat olleet mukavat ja olin ollut aikaan saava. Olin ottanut vapaat, jotta voisin tehdä rauhassa suursiivousta. Huone kerrallaan. Olin onnistunut siinä. Tunsin, kuinka siivouksen myötä kodin energiat virtasivat vapaammin ja soljuvammin.

Aika ajoin läpi elämäni minusta on tuntunut, etten sovi mieleltäni nykyaikaan. Lapsena haaveilin egyptologin urasta, mutta tuolloin kaikki suuret löydöt oli jo tehty. Ei ehkä oikeasti; mutta siltä minusta tuntui.

Päädyttyäni monen mutkan kautta henkiselle polulle, olen huomannut kasvavan herkkyyden valtaavan alaa mielessäni. Minulle tätä on ehkä ollut hankalakin myöntää. Olen lapsesta asti pitänyt itkemistä heikkouden merkkinä. Ylipäätään tunteiden näyttäminen ja tunteiden osoittaminen on ollut epämukavaa. En ole halunnut muiden näkevän minua heikkona itkupillinä. Viime aikoina olen pohtinut, mistä ihmeestä nuo selkeästi opitut ajatusmallit kumpuavat.

Oman rajoittuneen kokemukseni mukaan henkisellä polulla kuljetaan mm. läpi entisten elämien. Elämien, jotka ovat tuoneet tähän hetkeen. Elämien, joissa on tullut väärinkohdelluksi, kaltoinkohdelluksi ja on ehkä ollut toisen henkilön toiminnan uhri. Nykyisessä, ”heränneessä” elämässä puretaan mukana kulkenutta surua, vihaa, pettymyksiä ja harjoitellaan anteeksiantoa. Toki jokaisen polku on omanlaisensa. Jokainen käy läpi omat henkilökohtaiset kokemuksensa omalla tavallaan. Omalla aikataulullaan. Jos kuitenkin jää siihen vaiheeseen, että on vain uhri ja parantelee näitä haavoja, saattaa jäädä uhrimentaliteettiin kiinni. Voidaanko tällöin puhua täydellisestä valaistumisesta?

Ihmisen olisi kai tarkoitus elää merkityksellistä elämää. Kenelle se on sitten hyvä työpaikka, perhe, talo, uusi auto tai matkustelu mahdollisemman moneen ja upeaan paikkaan. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Itse olen havahtunut siihen, että elämäni ei ehkä kaikilta osin ole merkityksellistä.

Kuluneella viikolla on ollut harvinaisen keväiset kelit näille pohjoisen leveyspiireille. Vettä on satanut useana päivänä värjäten maiseman likaisen harmaaksi. Positiivista on kuitenkin se, että päivä on pidentynyt kuin huomaamatta sekä aamusta että illasta. Muutaman hassun viikon päästä on jo Kevätpäiväntasaus.

Olen ollut järkyttävän väsynyt ja uupunut viimeiset pari viikkoa. Arkinen elämä on pyörinyt jonkinlaisella automaatiolla. Olen käynyt töissä, tullut kotiin, laittanut ruokaa, syönyt, ruokkinut koirat ja käynyt lenkillä. Muun ajan olen ollut kuin haamu, varjo itsestäni. Viikonloppuisin olen ollut suorastaan hävyttömän laiska ja tehnyt vain minimin. Olen vain laiskotellut, ladannut akkuja ja keskittynyt olemaan. Ei mitenkään itselleni luontaista käytöstä.

Oletko koskaan tuntunut törmäävän johonkuhun ihmiseen kuin vahingossa, mutta jälkikäteen ajatellut tapaamisen olleen kuin ennalta suunniteltu? Minulle näin on tapahtunut muutaman kerran. Haluan kertoa viimeisimmästä kohtaamisestani.

Itselleni henkisyys käsitteenä on hieman hankala. Pelkästään sana henkisyys luo mielikuvan kiihkouskovaisesta Raamattu kädessään pauhaavasta totuuden torvesta. Älä ymmärrä väärin. Minulle kristillisyys, islamilaisuus, hindulaisuus tms. on jokaisen henkilökohtainen valinta. En tuomitse enkä arvostele. Jokaisella on oikeus omaan uskoonsa. Voisin kuitenkin väittää, että usealla henkisen polun kulkijalla on jonkinlainen ymmärrys ja käsitys mistä puhun.

Alkuviikolla oli vuoden 2025 ensimmäinen täysikuu. Luin jostain, että kyseessä on Ravun merkissä ollut täysikuu. Suden kuuksikin sitä kuulemma kutsutaan. Täysikuun aika toi itselleni pintaan tunteita, laidasta laitaan. Ei lienee ihme. Horoskooppimerkeistä Rapu on tunnettu herkistä ja oikukkaista tunteistaan. Perheessäni on kaksi Ravun merkeissä syntynyttä, ja heidän kanssaan elo on ollut perin mielenkiintoista. Rapu on myös oman horoskooppimerkkini Kauriin vastamerkki.

Uutta vuotta on nyt elelty muutama päivä. Itselläni vuoden vaihtuminen meni ohitse hyvin hillityllä tavalla. Tunnollisen työläisen tavoin sairastuin joulupyhien aikaan flunssaan. Toipuminen tästä taudista on edelleen kesken.

Istun kotonani isojen ikkunoiden ääressä. Ihastelen auringonsäteiden punertavaa kajoa tunturin takana. On pimein vuodenaika. Talvipäivänseisaukseen on vain pari päivää. Noitatunturin jylhät rinteet peittävät nousevan ja samalla laskevan auringon. Aurinko ei jaksa nousta kuin häthätää horisontin yläpuolelle. Katsoessani tätä kaunista luonnon tarjoamaa näytelmää, ajatus kiitollisuudesta nousee mieleeni. Mistä olen kiitollinen vuoden kääntyessä kohti loppuaan? Onko minulla aihetta kiitollisuuteen?

Jokaisella meillä on sisäinen äänemme. Toiset voivat kutsua sitä intuitioksi, toiset taas totuuden ääneksi. Itse puhun sisäisestä äänestä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sisäinen ääni on olemassa syntymästä asti. Lapsena, ilman opittuja käyttäytymismalleja, tuo sisäinen ääni on puhtaimmillaan ja vahvimmillaan.

Ollessani noin 9-vuotias, tutustuin muinaiseen Egyptiin. Varsinkin faarao Tutankhamonin aikaan. Tuon Tutankhamonin kuuluisan kuolinnaamion moni varmasti tunnistaa tietämättä sen enempää muinaisesta Egyptistä. Muistan nähneeni kuvan kuolinnaamiosta 5.luokan historian kirjan kannessa. Olin myyty. Kultainen naamio ja kasvot, jotka siihen oli taidokkaasti kaiverrettu, kiehtoivat valtavasti.

Olen hyvin tyypillinen kauris-ihminen, niin hyvässä kuin pahassa. Olen harkitseva, varovainen, tarkka ja mustan huumorin ystävä. Olen ylianalysoija, kriittinen ja työnarkomaani. Näihin kahteen lauseeseen kulminoituu pitkälti se, miksi henkinen tieni on ollut kivikkoinen, polku on ollut hukassa ja olen elänyt sitkun-elämää.