Herätys Ruususen unesta

Ihmisen olisi kai tarkoitus elää merkityksellistä elämää. Kenelle se on sitten hyvä työpaikka, perhe, talo, uusi auto tai matkustelu mahdollisemman moneen ja upeaan paikkaan. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Itse olen havahtunut siihen, että elämäni ei ehkä kaikilta osin ole merkityksellistä.

90-luvun lama-ajan lapsena mieleeni on iskostunut vahvasti uskomukset koulutuksen ja vakituisen työpaikan merkityksestä. Kuuliaisena kansalaisena olen opiskellut itselleni ammatin ja kouluttautunut korkeakoulututkintoa myöten. Työskentelen alalla, joka on vahvasti sesonkeihin painottuvaa. Vakituiset työpaikat ovat olleet kiven alla.

Olen kuitenkin onnistunut kolmesti saamaan vakituisen työpaikan. Minua on kutsuttu onnekkaaksi ja kehotettu pitämään työpaikasta kiinni kynsin ja hampain. Näin olen toiminutkin. Ensimmäisessä vakituisessa työpaikassa olin melkein viisi vuotta. Päädyin vaihtamaan työpaikkaa työuupumusoireiden vuoksi. Toisessa vakituisessa työpaikassani olin vajaan vuoden. Päädyin vaihtamaan työpaikkaa, koska työntekijöiden arvostus oli todella mitätöntä. Kolmannessa vakituisessa työpaikassani olen edelleen. Kamppailen samojen asioiden kanssa. Olen uupunut ja työ ei ole mielekästä. Varsinaista pakkopullaa.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ovat olleet samassa työssä koko työuransa ajan. En sano, että tässä olisi mitään väärää. Päinvastoin olen jopa kateellinen niille henkilöille, jotka tekevät työnsä vuodesta toiseen kyseenalaistamatta tekemäänsä. Työ on vain työtä. Piste.

Itselleni työllä on ollut suuri rooli omassa merkityksellisyydessäni. Olen ollut merkittävä, koska minulla on työ. Ja vielä vakituinen työ. Olen ollut merkityksellinen ja kuuliainen veronmaksaja. Olen tehnyt osani yhteisen hyvän eteen. Onko se kuitenkaan itselleni hyväksi? Onko se minulle hyväksi, jos olen jatkuvasti uupunut ja koen ettei, tässä ole mitään järkeä? Elän ysistä viiteen rytmiä koko työikäni ja pääsen eläkkeelle ehkä 65–70- vuotiaana. Silloin olisi aikaa toteuttaa haaveita ja kokea se kaikki muu ihana mitä elämä tuo tullessaan. Tätä ennen uhraan itseni työn alttarille.

Nyt tuntuu kuin olisin herännyt syvästä unesta. Tajuan ajatukseni työn merkityksellisyydestä olevan ehkä järjettömiä, ylimitoitettuja ja opittuja ajatusmalleja. Eivät ne välttämättä ole minulle ja korkeammalle minälleni hyväksi. Minulla on sisäinen tarve toteuttaa tiettyjä asioita tämän elämän aikana. Ne eivät ole sellaisia asioita, joita voisin toteuttaa tekemällä töitä toiselle.

Tämä on kuitenkin pelottava asia minulle, koska itselleni työskentely ei ole ollut koskaan vaihtoehto. Toisin sanoen yrittäjyys ei ole ollut vaihtoehto. Liikaa riskejä, liian paljon epävarmuutta ja taloudellisen tilanteen jatkuvaa epävarmuutta. Minulle on sanottu, että yrittäjyys on työtä aamusta iltaan, vuodesta toiseen ilman lomia. Kovaa työtä siis. Kuitenkin tuossa edellä mainitut asiat ovat hyvin pelkopohjaisia ajatuksia. Osa on opittuja ja lähipiiristä tulleita kommentteja, jotka olen ominut itselleni. Pikkuhiljaa olen kuitenkin kääntänyt sisäistä ääntäni toisenlaiseksi. Yrittäjyys voisi tuoda huonojen puolien lisäksi myös paljon hyvää mukanaan. Se voisi tuoda mahdollisuuden luoda omanlaistaan työelämää. Itselleni sopivampaa ja vapaampaa elämänrytmiä. Omaa päätösvaltaa ja itsensä johtamista.

Muutos on vielä alkutekijöissään. On kuitenkin helpompaa, kun on tajunnut missä mättää. Vika ei ole minussa eikä toisaalta työpaikoissakaan, joissa olen ollut. Vika on ollut rajoittavissa ja tukahduttavissa ajatusmalleissa, joiden vangiksi olen jäänyt ilman poispääsyä. Vankilastakin on mahdollista vapautua. Uskon, että olen sillä tiellä nyt. En ole vielä irtisanonut itseäni. Nykyinen työpaikkani on viimeinen, jossa työskentelen muille kuin itselleni. Ajatus on edelleen pelottava ja vaatii hieman sulattelua. Sisälläni tunnen kuitenkin varmuuden oikealla tiellä kulkemisesta. Kohti unelmia.