Henkisen polun alkulähteillä

Itselleni henkisyys käsitteenä on hieman hankala. Pelkästään sana henkisyys luo mielikuvan kiihkouskovaisesta Raamattu kädessään pauhaavasta totuuden torvesta. Älä ymmärrä väärin. Minulle kristillisyys, islamilaisuus, hindulaisuus tms. on jokaisen henkilökohtainen valinta. En tuomitse enkä arvostele. Jokaisella on oikeus omaan uskoonsa. Voisin kuitenkin väittää, että usealla henkisen polun kulkijalla on jonkinlainen ymmärrys ja käsitys mistä puhun.

Lapsena ja nuorena pidin uskonnon tunneista koulussa. Lähinnä siksi, että uskonto oppiaineena oli sidottu, tavalla tai toisella, historiaan. Historia kun oli lempiaineeni koulussa. Ala-asteella kävimme siskojeni kanssa sunnuntaisin pyhäkoulussa. Perheemme ei ollut kuitenkaan kovin uskonnollinen. Tapakristittyjä, yhtä kaikki. Kirkossa käytiin hautajaisissa, häissä ja konfirmaatioissa.

Minun on ollut helppo ymmärtää uskontoa osana historiaa. Eri uskontojen historia on osa kirjoitettua ihmiskunnan historiaa. Moni historiallinen asia on sidoksissa uskontoihin. Olisi ollut hyvin vaikea kirjoittaa historiasta ilman uskontojen vaikutusta kunkin ajan historiaan.

Lukiossa valitsin historian lisäksi kaikki uskonnon kurssit opiskeltavaksi. Kirjoitin Reaalin historian ja uskonnon kysymyksistä. Lukiossa aloin kuitenkin myös kyseenalaistaa eri uskontokuntien suuntauksia. Ne olivat kovin rajattuja, valitun joukon ”oikeamielisiä” ajatuksia. En löytänyt itselleni omiin ajatuksiini sopivaa suuntausta. Itämaiset uskontosuuntaukset olivat lähimpänä. Eivät nekään kuitenkaan istuneet täysin ajatusmaailmaani. Aloin myös miettiä sitä, kuinka monet todella veriset ja pitkäkestoiset sodat kautta historian oli sodittu uskontojen takia. Miten niin ”hyvää ja oikeaa” tarkoittavat ajatukset ovat voineet aiheuttaa niin paljon kärsimystä ja silkkaa pahuutta? Kenen mielestä on ollut oikeutettua pakottaa ihmiset uskomaan johonkin tiettyyn uskontoon? Varsinkin katolilaisuus aiheuttaa itselleni todella vahvan vastareaktion vielä tänäkin päivänä.

Tuolloin ehkä myös menetin uskoni uskonnollisuuteen sanan oikeassa merkityksessä. Aloin etääntyä ja kyseenalaistaa koko uskontojen tarkoitusta. Lukion jälkeen en pohtinut asiaa muutamaan vuoteen. Elämä vei mukanaan, työt ja opiskelut.

Erilaiseen henkisyyteen tutustuin perhepiirissäni tapahtuneen traagisen tapahtuman myötä, joka kosketti myös minua. Läheiseni tutustutti minut enkelikirjoihin ja henkisen kasvun oppaisiin. Ollakseni rehellinen, enkelikirjat eivät oikein uponneet minuun. Henkisen kasvun oppaat sen sijaan kiinnostivat todella paljon. Tuolloin olin kuitenkin vielä nuori aikuinen, en ollut vielä valmis tutkimaan asioita syvällisemmin. Kolmikymppisenä aloin kuitenkin uudelleen kiinnostumaan henkisestä kasvusta. Pikkuhiljaa, vuosien saatossa aloin ymmärtämään asioita paremmin ja laajemmin. Kirjat ja Internet olivat suurena apuna.

Henkisyydestä tai henkisistä asioista en kuitenkaan puhunut juuri kenellekään. En edes lähipiirilleni. En ehkä rohjennut ja pelkäsin leimautumista jonkin sortin hörhöksi. Tutkiskelin asioita itsekseni ja itseäni kiinnostavista asioista otin enemmän selvää.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut pikkuhiljaa rohkeutta. Puhun henkisistä asioista avoimemmin. Ne ovat minulle tärkeitä asioita. Olen huomannut, että mitä avoimemmin asioista puhuu, yllättäen löytyykin ihmisiä, jotka jakavat samanlaisen ajatusmaailman. Mielenkiintoista ja kiehtovaa.

Terkuin, Linda