Puhutaanpa hetki rahasta
Tänä syksynä olen mietiskellyt omaa suhdetta rahaan. Lähinnä sen kautta, olisiko oman yrityksen kautta mahdollista elättää itseni. Lama-ajan lapsena mieleeni on juurtunut ajatus siitä, ettei rahaa ole koskaan liikaa. Jos sattuisikin saamaan jostain hieman ylimääräistä rahaa, varmasti jokin kalliimpi kodinkone tulisi tiensä päähän.
En sanoisi minun ja puolisoni tienaavan hyvin. Kohtalaisesti. Jokainen hiemankaan matkailualaa tunteva tietää, etteivät suuret turistilaumojen tuomat eurot valu työntekijöiden taskuihin. Meillä on kuitenkin moneen muuhun verrattuna oikein hyvin asiat. On ihana koti, (joskus jopa oma) kaksi koiraa, kaksi autoa ja rahaa päivittäiseen ruokaan. Laskut maksetaan ajallaan. Joskus rahaa voi myös laittaa säästöön. Elintasomme mahdollistaa kahden vakituisen työn tuomat säännölliset tulot. Kuulostaa ihan kivalta, eikö vain.
Miksi sitten omalla toiminnallani horjuttaisin tätä onnea ja vakautta? Työyhteisössäni, samanikäisten työkavereiden kanssa keskustelemme lähes päivittäin siitä, kuinka surkea ja paska työ meillä on. Raha ei korreloi henkisesti raskaan työn kanssa. Asiakaspalvelussa työskentely ei ole mitenkään hohdokasta. Järjestelmät eivät toimi tai ovat vanhanaikaisia. Kaikilla on kuitenkin syynsä jatkaa oravanpyörässä. On pieniä lapsia, asuntolainaa, epävarmuutta uuden työn saamisessa ja yksinasuvia. Syitä on paljon. Siltikin tuntuu siltä, ettei tässä ole mitään järkeä.
Olemme ihmiskuntana rakentaneet älyttömän himmelin, jonka ylläpitäminen alkaa olla mahdotonta. Olemme keksineet mm. yhteiskunnan, rahan, globaalin markkinatalouden ja ikuisen kasvun ajatuksen, muutamia mainitakseni. Samaan aikaan maapallo, kaiken elämän ylläpitäjä, henkäilee henkitoreissaan meidän ihmisten toimesta. Riittääkö meille mikään?
Yhden ihmisen ilmasto ahdistus ei johda mihinkään, sanotaan. Uskon kuitenkin, että yksittäisen ihmisen toiminnalla on väliä. Oli sitten kyse ilmasto ahdistuksesta tai oman elämän kipukohdista. Jollei kenellekään muulle, niin ihmiselle itselleen. Pärjäisinkö ehkä vähemmällä rahalla, jos elämänmuutos muuten toisi itselleni paremman ja merkityksellisemmän olon? Tähän pitäisi olla yksi ainoa vastaus. KYLLÄ. Siltikin olallani kuiskailee ääni, joka latistaa kaiken. Ääni, jonka tehtävänä on pitää minut ruodussa. Ääni, joka on opittu. Eikä se edes perustu omiin kokemuksiini vaan ympäristöni imettyihin ajatuksiin ja uskomuksiin. Sukupolvelta toiselle siirrettyihin ajatuksiin.
Hyppy tuntemattomaan, pois omalta mukavuusalueelta. Tämä pelottaa ihan julmetun paljon. Itselleni hyvin suuri ja korkea kynnys. Kuitenkin Universumi tuuppii minua kohti tuntematonta. Universumi kuiskailee tuulessa; ”Kyllä sinä pärjäät, luota.” Samalla tehden oloni nykyisellään tuskalliseksi ja hankalaksi. Sisimmässäni tiedän kyseessä olevan kontrollin ja turvallisuudentunteen pois antamisesta. Prosessiin luottamisesta. Kuitenkin pelkään ja ahdistun hypystä tuntemattomaan. Kuten varmaan meistä kaikki. Hiljaa pyydän Universumilta; ”tuuppaa vielä vähäsen.”