Seitsemän vuotta sitten en ollut edes kiinnostunut jälleensyntymästä eli reinkarnaatiosta. Se oli "hindumainen" juttu ja vaikka tunsin useita mukavia hindu-uskonnon seuraajia, heidän uskonsa ei viehättänyt minua. Havaitsin yllätyksekseni, ettei reinkarnaatiota tarvitse nähdä ollenkaan uskonnollisena asiana. Se on rationaalista! Jos katsoo junaa kulkemassa raiteita pitkin, sitä ei kutsuta uskonnolliseksi kokemukseksi, eihän? Kun katsotaan ihmisiä seuraamassa polkuaan elämässä, sekään ei ole uskonnollinen asia - se on elämää.
Oletteko olleet pitkällä matkalla viime aikoina? Kun lähden lomalle, vaaditaan paljon suunnittelua - puhumattakaan niistä tunneista, jotka kuluvat lentoja varatessa, karttoja hankkiessa, vaatteita pakatessa ja matkalle varustautuessa. Sielun matka on samanlainen.
Saan paljon kysymyksiä kuolemasta ja taivaasta: Mikä on taivas ja mitä tapahtuu, kun fyysinen keho lakkaa olemasta? Entä mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen? Aloitetaanpa järjestäytyneillä uskonnoilla, jotka on luotu kontrolloimaan meitä ja saamaan aikaan tottelevaisuutta, pelkoa ja jakautumista ihmisrodun kesken. Monet, monet ihmiset pelkäävät kuolemaa, koska heidän sielunsa ei muista, että on kuoleman jälkeinen elämä. Ja uskonnot ovat asettaneet vaatimuksia, jotka täytyy täyttää päästäkseen taivaaseen. Onko tämä totta? Ei ole.
Kuolemanrajakokemukset ovat vastoin yleistä uskomusta hyvinkin vaihtelevia, eikä sitä luvattua "valoa tunnelin päässä aina näy". Samoin kadoksissa saattavat olla niin sukulaiset, ystävät kuin valo-olennotkin. Kevin Williams tutki rajatapauksia ja keräsi tietoa siitä, millaisia muita asioita lääketieteellisesti kuollut henkilö henkimaailman puolella on kokenut.
Yksi kaikkien aikojen suurimmista kysymyksistä voi hyvinkin olla se, että mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Vaikka monet yksilöt, uskonnot ja henkiset perinteet ovat päätelleet sielun olevan ikuinen, vaatii suuren määrän uskoa olla varma siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Tieteelliselle mielelle se ei riitä, ja heidän näkökulmastaan kysymys kuuluukin, että mitä tietoisuudelle tapahtuu kliinisen kuoleman jälkeen.
Dannion Brinkley oli 25-vuotias, kun salamanisku tappoi hänet. Elvytysyrityksistä huolimatta Brinkleyn sydän pysähtyi. Omaisten, hoitohenkilökunnan (ja omaksi) yllätyksekseen hän heräsi kuitenkin ruumishuoneelta lappu varpaasta. Kuolema kesti 28 minuuttia. Herättyään kuolemanrajakokemuksestaan Dannion Brinkleyn viesti oli tämä: Kuolemaa ei ole.
Kuolema on ehkä ainoa asia, joka osuu meidän kaikkien kohdalle, mutta silti se on länsimaissa tabu, josta ei puhuta tarpeeksi. Ennen vanhaan kuolema oli osa jokapäiväistä elämää, perheiden keskellä, luonnollisena osana elämänkaarta. Nykyään kuitenkin iso osa ihmisistä siirtyy toiselle puolelle sairaaloissa tai hoitolaitoksissa, muiden silmistä piilossa. Olemme ikään kuin ulkoistaneet kuoleman elämästämme. Tämä etääntyminen on tehnyt kuolemasta vieraan ja pelottavan. Emme osaa enää puhua siitä luonnollisesti, emmekä osaa olla läsnä toisillemme, kun läheinen on kuolemassa tai kun joku on juuri menettänyt rakkaansa. Medio ja selvänäkijä Marjaana Kaakinen haluaa avata keskustelua siitä, mitä kuolema oikeasti on ja miten henkimaailma suhtautuu tähän siirtymään.
