Läheisen kuolema on musertava kokemus. Useimmilla meistä kestää pitkään, että menetyksestä pääsee yli ja poisnukkuneesta perheenjäsenestä, ystävästä tai lemmikistä ei voi edes puhua ääneen. Mielensä avaamalla voi kuitenkin huomata kuolleiden kulkevan edelleen vierellämme. Tämä saattaa ilmetä tietyissä tilanteissa esimerkiksi muistona lohduttavasta halauksesta, kuvitteellisena huudahduksena tai muuten vain elävänä mielikuvana siitä, mitä menehtynyt läheinen juuri tässä tilanteessa sanoisi tai tekisi. Keitä rinnallasi kulkee ja miten vainajat vaikuttavat elämääsi?
Suru kuuluu meidän jokaisen elämään, kuten ilokin. Surun kokeminen on osa elämää ja ihmisen terve reaktio menetykseen. Menetyksen kohdatessa sureminen auttaa meitä sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Luopuminen on myös löytämistä.
Päädyttyäni monen mutkan kautta henkiselle polulle, olen huomannut kasvavan herkkyyden valtaavan alaa mielessäni. Minulle tätä on ehkä ollut hankalakin myöntää. Olen lapsesta asti pitänyt itkemistä heikkouden merkkinä. Ylipäätään tunteiden näyttäminen ja tunteiden osoittaminen on ollut epämukavaa. En ole halunnut muiden näkevän minua heikkona itkupillinä. Viime aikoina olen pohtinut, mistä ihmeestä nuo selkeästi opitut ajatusmallit kumpuavat.
Joudumme ihmiselämämme aikana kokemaan myös surua. Niin kuin rakkautta on monenlaista niin on myös surua, ja jokainen meistä käsittelee surua omalla tavallaan. On sydänsurua, kun rakastamamme ihminen ei enää rakastakaan meitä. On suurta surua, kun joku läheinen kuolee - on hän sitten ihminen tai kotieläin.
Kyllä, kotieläimiä surraan myös, sillä ihminen harvoin saa kokea niin puhdasta ja pyyteetöntä rakkautta muuten kuin kotieläimen kautta. Jokainen suru on yhtä arvokasta, eihän niitä voi verrata.
Suru ottaa surevan ihmisen syleilyynsä ja hallitsee surevaa ihmistä niin kauan kuin tämä sureva on jollain lailla käsitellyt surua - itkenyt, huutanut… Ja silti suru ei koskaan lähde kokonaan pois, silloin kun suruun liittyy jonkun kuolema.
Alkuun suru voi tuntua raskaalta energialta, joka vie kaiken ilon - sureva ei ehkä ole tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtuu, hän elää kuin sumussa. Jos voit kääntää surun voiman rakkaudeksi, pieni askel kerrallaan, ollen itsellesi lempeä ja kärsivällinen, surun ote hellittää. Mutta se ei päästä otettaan kokonaan. Suru tulee aalloittain - hyväksy se. Mutta kun käännät surun energian rakkaudeksi, teet tilaa ilolle. Ilolle siitä, että olet saanut kokea rakkautta läheisesi kanssa. Olet saanut tuntea hänet, olet saanut elää hänen rinnallaan ehkä hetkisen tai pidemmän ajan.
Iloitse hänen elämästään - iloitse siitä, että olet saanut olla mukana hänen elämässään - jälleen kerran. Iloitse siitä, että tulette vielä kohtaamaan, sillä rakkaus ei kuole koskaan.
Suru hellittää vähitellen otettaan. Anna surulle aikaa, anna kyynelten puhdistaa, sillä kun itket, sinä rakastat - olethan ihminen, jolla on tunteita, ja niitähän me ihmisenä täällä koemme - keräämme kokemuksia erilaisista tunteista erilaisten elämänkokemusten kautta.
Hyväksy suru osaksi elämää, sillä se on myös rakkautta niin itseäsi kohtaan kuin häntä, joka on kuollut - siirtynyt valoon. Surun avulla - surun voimalla kuljet henkisellä tielläsi eteenpäin, ja ilo ja rakkaus kulkevat koko ajan rinnallasi, vaikka et sitä huomaisikaan silloin kun suru on syvimmillään.
