Kuolleet kulkevat mukanamme - miten voit ammentaa heistä voimaa

Läheisen kuolema on musertava kokemus. Useimmilla meistä kestää pitkään, että menetyksestä pääsee yli ja poisnukkuneesta perheenjäsenestä, ystävästä tai lemmikistä ei voi edes puhua ääneen. Mielensä avaamalla voi kuitenkin huomata kuolleiden kulkevan edelleen vierellämme. Tämä saattaa ilmetä tietyissä tilanteissa esimerkiksi muistona lohduttavasta halauksesta, kuvitteellisena huudahduksena tai muuten vain elävänä mielikuvana siitä, mitä menehtynyt läheinen juuri tässä tilanteessa sanoisi tai tekisi. Keitä rinnallasi kulkee ja miten vainajat vaikuttavat elämääsi?

Surutyön vaiheet

Surulla sanotaan olevan neljä vaihetta – shokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen. Shokki eli järkytys läheisen kuolemasta seuraa välittömästi tämän poismenon tai siitä saadun tiedon jälkeen ja voi olla erittäin lamaannuttavakin kokemus. Shokkia seuraa reaktiovaihe, jossa tunteet vaihtelevat usein epäuskon, vihan ja hyväksynnän välillä. Reaktiovaihe muuttuu ennen pitkää käsittelyvaiheeksi, jossa varsinainen sureminen yleensä tapahtuu ja ihminen alkaa etsiä keinoja jatkaakseen elämää ilman tästä maailmasta poistunutta läheistä.

Viimeinen vaihe surutyöstä on tilanteeseen sopeutuminen. Sopeutumisessa on kyse läheisen poismenon ja sen aiheuttaman tyhjiön hyväksymisestä. Sopeutumisen myötä ihminen alkaa pikku hiljaa tavoittaa henkisesti tasapainoisemman olotilan ja huomaa elämän jatkuvan, vaikka kuollut läheinen onkin siirtynyt rajan taa.

Sopeutuminen ei kuitenkaan ole synonyymi unohdukselle. Suremisen alkuvaiheissa muistot läheisestä voivat aiheuttaa erittäin kipeitä tuntemuksia, eikä läheistä välttämättä siksi muistelekaan kovin mielellään. Esimerkiksi hautajaisiin osallistuminen voi tuntua tästä syystä suorastaan mahdottomalta ajatukselta. Sopeutumisvaiheessa muistelun aiheuttama kaipaus ei tunnu henkisesti enää niin musertavalta ja kyynelkanavat pysyvät kuivana mieleen pulpahtavista muistoista huolimatta.

Sopeutumisvaiheen päätteeksi onkin täysin mahdollista huomata, että menehtynyt läheinen ei ole itse asiassa poistunut tästä maailmasta kokonaan ja lopullisesti. Muistojen kautta hän vierailee täällä edelleen.

Hyviä ja huonoja muistoja

Yleensä meille läheiset ihmiset ovat niitä, joiden seurasta nautimme eniten ja joita voimme sanoa jopa rakastavamme. Kuolemaa seuraavan akuutin suruvaiheen jälkeen muistot näistä henkilöistä saavat useimmiten aikaan positiivisen haikeita tuntemuksia. Saattaapa joku mieleen juolahtava muisto saada naurahtamaan ihan ääneenkin.

Monella meistä on kuitenkin myös sukulaisia tai muuten läheisiä ihmisiä, joista emme varsinaisesti pidä. Klassisia esimerkkejä epämiellyttävistä läheisistä ovat ilkeä äitipuoli tai piikittelevä anoppi. Muistot heistä eivät välttämättä ole mukavia, eivätkä saa aikaan hyvää oloa – joku tuntee anoppivainajan silmät selässään aina kotia laittaessaan ja toinen kuulee edesmenneen äitipuolen moitteet joka kerta peiliin katsoessaan. Välillä huonot muistot voivat saada olon erittäin ahdistuneeksi ja olla osasyy jopa paniikkikohtauksen syntyyn.

Varsinkin lapsuuden aikana syntyneet muistot seuraavat usein pitkälle aikuisikään ja jopa vanhuuteen asti. Pahimmillaan ne siis piinaavat läpi elämän ja mukavimmillaan tuovat iloa monta kertaa vielä muistelun kohteena olevan henkilön kuoleman jälkeenkin.

Ammenna voimaa vainajista

Olivat muistot sitten hyviä tai huonoja, kannattaa ne yrittää valjastaa voimavaraksi. Sen sijaan, että esimerkiksi muisto mummon lämpimästä halauksesta saisi olon alakuloiseksi, voi tunteen kääntää pikemminkin lohdulliseksi – ikään kuin rakas mummo olisi vielä läsnä tässä maailmassa. Elävä muistikuva appiukon tarkasta silmästä taas voi joko aiheuttaa riittämättömyyden tunteen tai auttaa suoriutumaan käsillä olevasta tehtävästä tavallista paremmin.

Edes niitä kaikista mustimpia muistoja ei kannata tukahduttaa. Muistojen tukahduttamisesta ja kurjien kokemusten käsittelemättä jättämisestä ei yleensä seuraa mitää hyvää. Vakavimmillaan mielen perukoille sellaisenaan sysätyt ikävät muistot voivat aiheuttaa jopa vaikeita mielenterveyshäiriöitä tai traumoja.

Hyvien muistojen vaalimisella ja huonojen käsittelyllä voikin parhaimmillaan olla suorastaan voimaannuttava vaikutus. Jos menehtynyt henkilö oli oikeasti rakas ja tärkeä ihminen, saattaa surusta yli pääseminen antaa paljon henkistä viisautta, kypsyyttä ja itsevarmuutta. Toisaalta kuoleman rajan tuolle puolen siirtyneet riippakivet eivät ole enää läsnä tässä maailmassa, eivätkä voi siten aiheuttaa uusia huonoja muistoja. Anna kuolleiden siis kulkea kanssasi rauhassa ja voit ammentaa heistä voimaa silloinkin, kun luulit olevasi yksin.