Rajatieto kulttuurissa: yliluonnolliset elokuvat

Usein kuulee, kuinka joku ei tahdo katsella yliluonnollista elokuvaa. Sellainen katsoja nauttii realistisista tarinoista, joihin voi samaistua. Toiset taas suorastaan janoavat yliluonnollista kuvastoa ja tuntematonta – mutta mikä tekee yliluonnollisesta elokuvasta suositun lajityypin?

Olen huomannut, että viime vuosina kauhuelokuvista suosituimpia ovat olleet nimenomaan yliluonnolliset teokset, joissa on kummituksia, demoneita ja riivattuja ihmisiä. Esimerkiksi Paranormal Activity -elokuva on poikinut monta jatko-osaa ja synnyttänyt yliluonnollisen kauhun uuden tulemisen. Fantasiaelementit ja hirviöt, kuten ihmissudet, vampyyrit, zombit ja alienit, ovat niin ikään olleet pinnalla. Kauhugenren aikaisempi muoti-ilmiö, sarjamurhaajaelokuva (”slasher”), on sen sijaan menettänyt suosiotaan.

Luulen, että yliluonnollisen elokuvan ja fantasian uusi nousu on vastareaktio television ja muun median kuvastolle, josta on tullut varsin arkista. Kun televisiossa, verkossa ja sosiaalisessa mediassa puidaan tavallisten ihmisten jokapäiväisiä asioita, yliluonnollisuus tuntuu virkistävältä vaihtelulta, eskapismilta. On rentouttavaa syventyä hetkeksi aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa pelkoa eivät herätä toiset ihmiset tai arkiset tunteet, vaan omituiset hirviöt ja ilmiöt, joiden olemassaoloa on vaikea tai mahdoton selittää.

Rajatieto ei kuitenkaan ole mikään upouusi asia elokuvahistoriassa tai vaikkapa teatteritaiteessa. Esimerkiksi William Shakespearen näytelmissä on runsaasti yliluonnollisia aineksia: noitia, kummituksia, taikureita ja niin edelleen. Juuri Shakespearen kaltaiset näytelmäkirjailijat sekä muun muassa Mary Shelleyn (Frankenstein) ja Oscar Wilden (Dorian Grayn muotokuva) kaltaiset romaanikirjailijat toimivat inspiraatioina ensimmäisille elokuvaohjaajille, jotka ryhtyivät siirtämään kauhua ja rajatietoa kirjoista valkokankaalle.

Jo ihan ensimmäinen kauhuelokuva, ranskalaisen Georges Méliès’n La Manoir du diablea (1896), on yliluonnollinen: se sisältää kummituksia, noitia ja suuren lepakon, joka muuttuu paholaisen edustajaksi. Kauhuelokuvasta tuli kuitenkin vakavasti otettava lajityyppi vasta 1920-luvulla ekspressionistisen Tri Caligarin kabinetin ja vampyyrielokuva Nosferatun myötä.

Hollywoodissa kauhu nousi suosioon 1930-luvulla, kun äänielokuva mullisti elokuvamaailman. Hirviön karjunta, uhkaava musiikki ja muut piinaavat äänet loivat uudenlaista pelkoa ja jännitystä, joita hyödyntämällä elokuvastudio Universal Pictures loi kauhuelokuvasta menestyvän lajityypin. Syntyi useita suosittuja hirviöelokuvia, kuten Dracula – vanha vampyyri (1931), Frankenstein (1931), The Mummy (1932) ja Ihmissusi (1941). Elokuvat olivat niin hirvittäviä silloisille katsojille, että katsojat saattoivat kirkua ja pyörtyä näytöksien aikana.

On jännittävää miettiä, miksi ihmiset tahtovat katsella sellaisia elokuvia, jotka herättävät heissä jopa pyörtymiseen johtavaa kauhua. Myös rajatiedon suosiota on mielenkiintoista pohtia. Esimerkiksi minä itse nautin kaikenlaisista yliluonnollisista elokuvista, joissa voi sattua oikeastaan mitä tahansa; erityisesti zombit ja muut hirviöt ovat aina kiehtoneet minua, vaikkei sellaisia olentoja ole oikeasti olemassa. Toisaalta taas myös Manaajan (1973) kaltaiset elokuvat kiehtovat, sillä ne eivät välttämättä ole ainoastaan fiktiivisiä kertomuksia. On jännittävää ajatella, mikä oikeastaan voi olla mahdollista ja mikä taas ei.

Tutkijoiden mukaan kauhu kiehtoo katsojia siksi, että sen vaikutukset ovat vahvoja. Vaikka pelkotila on kamala, se on samaan aikaan hyvällä tavalla jännittävä ja kiehtova – ja elokuvateatterissa toki turvallinen. Nimenomaan katsojan turvallisuus on eräs tekijä, jonka tähden ihmiset nauttivat kauhusta: hirvittäviä olentoja ja ilmiöitä voi tarkastella ja tavallaan vakoilla ilman että joutuu itse vaaraan. Voimme nähdä ja kokea asioita ja tilanteita, joita todellisuudessa pelkäämme. Se tyydyttää tuntemattomasta syntyvää tiedonjanoamme.

Elokuvahistorian aikana valkokankaalla on ollut mutantteja, avaruusolentoja, tieteishirviöitä, demoneita, henkiä, kummituksia, vampyyreita ja monia muita omituisia olioita, joita ei tosielämässä näe. Hirviöiden ja yliluonnollisten ilmiöiden kirjo kiehtoo ihmisiä ja myy pääsylippuja, koska se tarjoaa virkistävän kontrastin arkielämän tapahtumille. Yliluonnollinen kauhu – niin kuin mikä tahansa genre missä taiteenmuodossa tahansa – tulee kuitenkin väistymään jonkin ajan kuluttua toisenlaisen alagenren tieltä. Lajityypit liikkuvat nimittäin kausittain niin, että tietty genre on muodikas vain tietyn aikaa. Rajatieto ei kuitenkaan tule koskaan poistumaan valkokankaalta lopullisesti, sillä yliluonnollisuus on kiinnostanut ihmiskuntaa jo vuosituhansia sitten – ja tulee tekemään niin myös tulevaisuudessa. Arkinen, looginen elämä tarvitsee vastavoiman, joka on luova ja ihmeellinen ja siten mielenkiintoinen. Se on yliluonnollisen elokuvan valtti.

Lähteet:
http://www.livescience.com/7949-horror-movies-people-love.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kauhuelokuva