Seppä ei ollut seppä syntyessään
Monet upeat ja taitoa vaativat käsityöammatit ovat hävinneet tekniikan ja automaation aikakaudella. Esittelemme sivustolla joukon upeita kädentaitoja. Ensimmäisenä vuorossa seppä.
Hehkuvan kuuman raudan käsittely takomalla opittiin jo yli 3000 vuotta sitten Kreikassa, josta taito levisi muualle maailmaan. Alkoi rautakausi. Taontaan erikoistuneiden seppien kulta-aikaa oli keskiaika, jolloin raudasta tehtiin suuri osa tarve-esineistä, miekoista ja haarniskoista aina kirkkojen koristeisiin. Sepän ammatti on perinteisesti kulkenut isältä pojalle, ja kyläsepät ovat olleet kautta aikojen arvostettuja käsityötaidon mestareita. Toisinaan sepät myös kiersivät markkinoilla ympäri maata myymässä tuotteitaan. Kuten vanha sanontakin kertoo, sepäksi ei synnytä, vaan tarvittavat tiedot ja taidot opitaan vähitellen harjoituksen kautta. Hyvä seppä tarvitsee aimo annoksen luovuutta. Vain luova ihminen kykenee muokkaamaan jähmeästä rautamötikästä taidokkaita työkaluja ja koriste-esineitä.
Pajan kuumuudessa
Entisaikaan sepän työtila eli paja oli hämärä ja nokinen tiilimökki tai yksinkertaisimmillaan pelkkä katos, jossa oli ainakin ahjo (tulisija), hiililapio, palkeet, alasin (metallinen takomisalusta), useita pajavasaroita, pihtejä, kiiloja ja metallilenkkejä. Vettä ja hiiltä tuli aina olla kaukaloissa saatavilla. Rautaa saatiin nostamalla haaveilla hartiavoimin järvissä tai soissa 2-5 metrin syvyydessä esiintyvää järvimalmia ja pasuttamalla eli poistamalla sen epäpuhtaudet nuotion lämmössä ennen kuin se pelkistettiin muotoonsa raudaksi nuotion hiilloksella niin sanotussa harkkohytissä. Tämänkin jälkeen loput kuona-aineet tuli poistaa takomalla ennen kuin rauta oli valmista käsiteltäväksi.
Oppipoikien tehtävänä oli herätä aamulla kukonlaulun aikaan tekemään tulet ahjoon, jonka kuumilla hiilillä lämpötila nousi pian jopa 1000 asteeseen. Sepän ”sällit” eli oppipojat olivat vastuussa myös ahjon hiilloksesta, joka saatiin pysymään hehkuvana puusta, lampaannahasta ja raudasta valmistettujen palkeiden avulla puhaltamalla. Seppämestari itse sai nukkua pidempään, mutta hikisen kuumat ja raskaat työpäivät kävivät hänenkin terveydelleen.
Varsinainen työ pajalla alkoi epämääräisen muotoisten rautamötiköiden takomisella pyöreiksi, kulmikkaiksi tai littaniksi. Vasta tämän jälkeen päästiin aloittamaan suunniteltujen töiden muokkaaminen. Entisajan sepällä oli aina ”monta rautaa tulessa” eli kerralla työstettiin ajan säästämiseksi useampaa taontatyötä. Tilauksia riitti, sillä rautaesineitä tarvittiin kaikenlaisiin tarkoituksiin. Tavallinen kyläseppä takoi rautaportit, maataloustyövälineet ja monet kodin käyttöesineet. Jo varhain syntynyt erikoistuneiden aseseppien koulukunta taas piti huolen kylien miesten asevarustuksesta, ja koruseppien tehtävänä oli valmistaa jalokivistä koruja.
Päivät olivat pitkiä ja palovammat yleisiä. Nesteytyksestä pidettiin huolta etenkin keskiajan yleisimmällä janojuomalla, vedellä laimennetulla oluella. Saunaan päästiin ehkä kerran viikossa, jos silloinkaan. Raskas työ ja sen merkitys yhteisölle saivat aikaan sen, että sepät nauttivat suurta arvostusta. Moni seikka kuitenkin muuttui teollistumisen myötä.
Nykyajan seppä
Nykyisin pajat muistuttavat usein pikemminkin teollisuushallia, jossa on perinteisten työkalujen ohella runsaasti myös nykyajan välineistöä. Vanhan ajan perusvälineistöön on lisätty muun muassa metallinen työpöytä, ruuvipenkki, sabloneita (mallinteita), sähköporia, hitsausvälineet ja hiomakoneita. Hiilivalkeaan syötetään tasaisesti ilmaa ahjon pohjan kautta sähköisellä puhaltimella. Varastossa on paitsi lattarautaa myös onttoa, umpinaista, pyöreää ja kulmikasta rautatankoa, jollaiset piti ennen vanhaan itse takoa ensin. Sopivan muotoisesta ja hiilipitoisesta raudasta leikataan ja katkaistaan tarvittava määrä työstettävää materiaalia. Mitoitus on tärkeää, sillä rautaa voidaan muokata vain tiettyyn rajaan asti.
Raudan muoto muuttuu takomalla. Perusväline tähän on pajavasara, painoltaan 1-1,5 kiloa. Ensin työstettävä raudanpätkä työnnetään pihdeillä ahjoon, jossa se kuumentuu noin 800-1000 asteessa hehkuvan keltaiseksi. Oikean taontalämpötilan kuhunkin tarkoitukseen oppii erottamaan silmämääräisesti hehkuvärin perusteella. Kuuma rauta otetaan ahjosta pihdeillä, joiden päähän pujotetaan pihtien puristuksen säilyttävä metallilenkki. Rautakappale siirretään alasimen päälle, jossa sitä taotaan kohti haluttua muotoa, kunnes se viilenee niin paljon, että sitä pitää kuumentaa lisää ahjossa. Tyypillisesti kuumaa rautaa taotaan kerrallaan vain muutamia kymmeniä sekunteja.
Parhaiten taonnan oppii kokeneen sepän opissa. Perustekniikoihin lukeutuvat esimerkiksi venyttäminen, tyssääminen, olastus ja taivutus. Moniin käytetään eri muotoisia vasaroita; esimerkiksi levittämiseen soveltuu parhaiten ohutpäinen pajavasara, joka osuessaan kuumaan rautaan levittää sitä sivusuuntaisesti. Näin työstettävä kappale ohenee ja levenee. Rautaa taivutetaan alasimen kulmia tai pyöreää sarvea vasten takomalla, jolloin saadaan aikaan kulmikkaita tai pyöreitä muotoja.
Lopuksi taottu työ usein karkaistaan työstetyn metallin kestävyyden parantamiseksi. Ensin työ kuumennetaan tiettyyn lämpötilaan, jonka jälkeen se upotetaan nopeasti karkaisunesteeseen. Tämä jäähdytys kuitenkin luo metalliin jännitteitä, jotka poistetaan suorittamalla päästö eli alhaisessa lämpötilassa (150-650 astetta) tehtävä lämpökäsittely.
Katse tulevaisuuteen
Seppien kysyntä on jälleen kasvussa. Käsityötuotteet nauttivat erityistä arvostusta, vaikka vastaavia saa tehdastuotantona melkein mistä vain. Takomot myyvät nykyisin erityisesti koruja, puukkoja, takkaluukkuja, ovenripoja, saranoita, hiilihankoja ja taidokkaita portteja. Kierteleviin seppiin törmää yhä erilaisissa tapahtumissa, joissa he järjestävät usein myös työnäytöksiä. Jalometalleihin erikoistuneet korusepät ovat oma erillinen ammattikuntansa.
Takominen on myös kiehtova harrastus, jossa riittää aina uutta opittavaa ja kokeiltavaa. Alkuun pääsee mainiosti esimerkiksi kansalaisopiston taontakurssilla, jolla aloittelijan ensimmäisiä töitä ovat usein rautanaula ja vaikkapa emännänveitsi.
Mikko Vesterinen
Lähteet:
Räisänen & Nokelainen: Perinteisiä käsityöammatteja. WSOY, 1985.
http://www.ammattinetti.fi/haastattelut/detail/326_haastattelu
Nykyajan seppiä:
http://www.onnellinenseppa.fi/site/
http://www.kopteri.net/koti/haijaan.paja/Hannu.html
sekä Suomen Sepät ry:n kotisivut
http://www.suomensepat.fi/index.php
