Kun vieras tulee iholle

Kulttuurien kohtaaminen sujuu, kun ajankohdan ja tutustumisen kohteena elämyksen saa valita itse. Näin tapahtuu esimerkiksi lomamatkalla kun tutustumme paikallisiin elintapoihin, jolloin kaikki on hallittua ja kontrollissa. Mutta mitä tapahtuu, kun vieras tulee iholle? Pyytämättä, yllättäen.

Viime syksy oli käänteentekevä, kun Suomeen tuli ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, jotka eivät jääneet Keski-Eurooppaan, vaan suuntasivat kylmään pohjolaan, aina Suomeen asti. Yhtäkkiä Suomen valtion rajojen sisäpuolella oli lukuisia nälkäisiä, pelokkaita vieraita, joita ei hennottu jättää pakkaseen. Jos he puhuivat, mitään ei ymmärretty. Naisia ja lapsia ei ollut nimeksikään, vain miehiä miesten perään. Osa hädissään, osa eksyksissä, osa vaativia.

Perustettiin vastaanottokeskuksia kuin viimeistä päivää. Toiset lupasivat avata kotinsa ovet hädässä oleville, toisissa heräsi kansallisnationalistisia ajatuksia. Kylmäksi ei jäänyt kukaan.

Kun vieras tulee iholle

Vastaanottokeskukset työllistivät lukuisia suomalaisia. Yksi heistä on Meeri, joka kertoo, mitä hänelle tapahtui, kun vieras tuli iholle.

Meeri on työskennellyt uudehkossa turvapaikanhakijoiden vastaanottoyksikössä viime syksystä lähtien. Tapasin hänet keskustellakseni turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttopoliittisesta tilanteesta. Meeri kertoi työn herättämistä ajatuksista yleensä ja erityisesti henkisyyden näkökulmasta. Meerin kertoman mukaan jokainen turvapaikanhakija on erilainen. Yksi on ylpeä, toinen nöyrä. Yksi oireilee psyykkisesti, toinen tuntuu vahvalta kuin vuosisatainen tammi. Yksi perustaa elämänsä rakkauteen, toinen pelkoon. Yksilöllisyys ei yllätä. Myös suomalaiset ovat erilaisia keskenään.

Julkisesta keskustelusta on unohtunut yksilöllisyys, ja turvapaikanhakijoista puhutaan yhtenä ryhmänä. Se harmittaa Meeriä. Suomalainen vaikuttaa tietävän, miksi turvapaikanhakija on maahan tullut ja senkin suomalainen tietää, että vieras tarkoittaa automaattisesti turvallisuusuhkaa.

Turvapaikanhakijoissa on enimmäkseen oikeasti avun tarpeessa olevia. Kotimaassa henki on uhattuna. Osa on katsellut, kuinka perhe tapetaan. Osa ei ole nähnyt perheensä tappamista, mutta tietää omaistensa joutuneen murhatuiksi. Suomesta he haluavat vain paikkaa, missä elää, tehdä työtä ja olla rauhassa. Hyvin pieni osa turvapaikanhakijoista voi olla maassa etsimässä itselleen ja perheelleen parempaa tulevaisuutta. Mutta heitä ei ole monta.

Meeri haluaa kertoa yhdestä hänelle itselleen merkityksellisestä keskustelusta. Hän kävi keskustelun nuoren turvapaikanhakijan kanssa. Nuori mies on muslimi ja paennut kotimaastaan yksin. Hänellä ei ole sukulaisia Suomessa, ja nuorukaisen silmistä on luettavissa syvä suru. Hän kantaa harteillaan valtavaa, näkymätöntä taakkaa. Tuo taakka on koti-ikävä. Nuorukainen osallistuu ahkerasti vastaanottoyksikön taloustöihin. Hän tekee kaikkea lumenluonnista ja siivouksesta astioiden tiskaamiseen. Elämä kolkossa vastaanottokeskuksessa, kylmässä vihamieliseksi koetussa maassa köyhänä ja näköalattomana on ajoittain synkempää, kuin pommitusten keskellä oleminen. Täällä ollaan yksin.

We are all the same spirit

Meeri kertoo, kuinka keskusteli tuon nuorukaisen kanssa henkisyydestä ja uskonnoista. Häntä liikutti nuoren osoittama kunnioitus Meerin omaa henkistä katsomusta kohtaan. Se oli toinen kuin nuoren miehen islamin usko. Suomalainen Meeri ja vieras, iholle tullut, kävivät pitkän keskustelun. Keskustelussa osoitettiin molemminpuolista kunnioitusta ja koettiin sisarellisia ja veljellisiä lämmön tunteita. Keskustelu päättyi turvapaikanhakijanuorukaisen lausahdukseen "There's no point to kill each other, we are all the same spirit".

Siinä kaikki, mitä jokaisen suomalaisen tulisi muistaa turvapaikanhakijoista, Meeri ajatteli tuolloin. "Synnittömät" voivat lopettaa kiviensä heittelyn – olemme kaikki samaa henkeä. Eletään sovussa ja rakastaen.