Satojen kulttuurien Intiassa

Kun suomalainen joogamatkaaja astuu aamuyöstä ulos lentokoneesta Delhin lentokentällä ja suuntaa kohti takseja, on vatsa täynnä perhosia. Heti ulos päästyä kuumuus, löyhkä ja tummien miesten ihmismassa työntyy päälle. Matka on alkanut toden teolla.

Majoittuminen hotellille ja sitten heti tyypillisen intialaisen kulttuurin tai käytöstapojen pariin. Delhi näyttää parissa päivässä sekä hyvät ja huonot puolensa – köyhät ja rikkaat. Onneksemme olemme ystävämme kanssa saaneet oppaaksi muutaman välikäden kautta suomalaisia tuntevan delhiläismiehen, joka näyttää meille paikkoja, joihin harva turisti pääsee. Näemme pakolliset turistirysät, mutta myös asuinalueita ja ökyhotelleja, jotka kulta- ja kristalliloistoineen sekä valtavine palvelijamäärineen ovat jotain, mille Euroopan parhaatkin hotellit kalpenevat.

Toisena hetkenä olemme Delhin metron ahtaudessa, josta ihmismassa on viedä minut mukanaan purkautuessaan ulos, mutta vartija nappaa kädestäni kiinni ja estää minua ajautumasta kauas. Matkalla miesten kädet ujuttautuvat takapuolille ja metrovaunullinen miehiä tuijottaa meitä länsimaalaisia matkaajia. Paikallisen miehen seura on silloin kultaakin kalliimpaa. Seuraavassa hetkessä tupsahdamme keskelle Old Delhiä ja suumme kirjaimellisesti loksahtaa auki väen paljoudesta, ränsistyneistä rakennuksista, roikkuvista sähköjohdoista ja riksapaljoudesta. Taas kerran oppaamme pelastaa tilanteen ja hommaa meille riksakyydin ennen kuin paikalliset ehtivät käyttää hyväkseen hölmistymistämme.

Delhin eri puolet nähtyämme matkaamme Jaipuriin ja Agraan. Muutaman päivän aikana näemme valtavia lehmälaumoja, tienposken slummeja sekä tietysti henkeäsalpaavan kauniin Taj Mahalin. Tapaamme myös astrologin, jolla on mielenkiintoisia tulkintoja. Delhiin paluun jälkeen alkaa matka Himalajan juurelle, lähelle Dharamsalaa. Edessä on kuukauden mittainen joogaopettajakoulutus Pohjois-Intian maaseudulla. Jo etukäteen on tiedossa, että kuukaudesta tulisi rankka mutta antoisa. Päivät alkavat herätyksellä viiden aikoihin ja edessä on ensin meditaatio sekä muutaman tunnin joogaharjoitus. Päivän mittaan luentoja on joogafilosofiasta, anatomiasta, joogasutrista, ayurvedasta sekä joogan opettamisen käytännöistä. Alkuillalla joogataan jälleen, ja loppukurssista illan joogatunnit ovat opetusharjoittelua. Illallisen jälkeen on vielä joko opettavaisen videon tai mantrojen laulamisen aika. Vapaapäiviä on viikoittain yksi ja silloin suuntaamme joko McLeod Ganjiin ihailemaan tiibetinbuddhalaista kulttuuria, maaseudulle patikoimaan tai riippuliitämään.

Kuukauden aikana kansainvälinen porukkamme nauttii monista ikimuistoisista, yhteisöllisistä hetkistä, mutta myös lukuisista haasteista. Vietämme täydenkuunjuhlaa talon katolla kynttilänvalossa laulaen ja vuoriston ja maaseudun ilmasta ja energiasta nauttien. Eräänä päivänä pääsemme seuraamaan kylän paikallisessa koulussa lasten meditointihetkeä. On vaikea kuvitella, että Suomessa näkisi parin sadan lapsen hiljentyvän samaan tilaan meditoimaan.

Joogaopettajakoulutuksen kulkuun kuuluvat myös perinteiset intialaiset puhdistusharjoitukset, kriyat. Nenän puhdistus netikannun ja suolaveden avulla on jokaiselle pakollinen aamuisin, mutta halukkaat saavat osallistua myös muihin puhdistusharjoituksiin, kuten sutra netiin, jossa naru työnnetään nenän kautta suuhun ja hengitysteitä puhdistetaan narua liikuttelemalla. Koulutustiimi on myös kansainvälinen, mutta kulttuuri- ja näkökulmaerot tiukan, intialaisen pääkouluttajan kanssa tuovat yhdelle jos toisellekin kurssilaiselle henkisiä haasteita kuukauden aikana. Neljä tuntia joogaa päivässä on kuitenkin harvinainen nautinto kaikille, ja kuukauden aikana porukka kehittyykin joogaharjoituksessa huomattavasti, uppoaa joogafilosofian saloihin ja 30 päivän jälkeen niiaa opettajalta stipendin käteensä kiitollisena mutta haikein mielin.

Koulutuksen päättyminen merkitsee teiden eroamista kuitenkin vain osalle porukasta. Lähes kymmenen hengen porukalla jatkamme matkaamme McLeod Ganjiin, jossa vietämme aikaa muutamalla pääkadulla samoillen, Dalai Laman temppelissä istuskellen, vuorilla ja laaksoissa vaeltaen sekä tietysti joogaten. Enimmän ajan yövymme parin kilometrin päässä McLeod Ganjista, pienessä Dharamkotin kylässä, jossa on yksi kunnon katu, jonka päästä lähtevät polut vuorille. Saamme nauttia hiljaisuudesta, intialaisten ja tiibetiläisten ystävällisyydestä ja vuorimaisemista. Yhtenä päivänä käyn kiipeämässä vuorille reilun kolme kilometrin korkeuteen ja yövyn vierasmajassa vuorenrinteillä ihailtuani ensin auringonlaskua sekä villivuohia ja –muuleja.

McLeod Ganjissa tapaamme muutaman kerran hyväntekeväisyysjärjestön kautta tiibetiläisiä, jotka haluavat oppia englantia ja siksi keskustella länsimaalaisten kanssa. Kuulemme nuorehkoilta naisilta hurjia pakotarinoita, kuinka he jättivät Tiibetin ja perheensä taakseen, vaelsivat yli vuorien paremman ja turvallisemman elämän toivossa. Oman elämän murheen tuntuvat taas kerran varsin pieneltä, kuten monta muutakin kertaa Intiassa nähdyn ja koetun myötä.

McLeod Ganjista porukkamme suuntaa yöbussilla maailman joogapääkaupunkina tunnettuun Rishikeshiin, jossa vietän reissuni viimeiset kaksi viikkoa. Tarjolla on jos jonkinlaisia joogatunteja tuossa Gangesin varren pyhässä kaupungissa. Joogaopettajakoulutusta tunnutaan mainostettavan melkein jokaisen talon seinäkyltissä. Muutaman viikon katsaus joogapääkaupungin joogatuntitarjontaan jättää kuitenkin pettyneen mielen. Joko onni ei osu kohdalla hyviä opettajia etsiessä tai sitten ensivaikutelma todella pitää paikkansa, ja kaupunki on valjastanut joogan ainoastaan välineeksi saada rahaa länsimaisilta turisteilta. Yhden hyvän opettajan sentään löydän ja nautin hänen tunnistaan useamman kerran ja pääsen osallistumaan myös oikealle naurujoogatunnille. Se poikkeaa huomattavasti Suomessa opetettavasta naurujogasta, sillä se ei ole vain väkisin nauramista, vaan myös jooga-asanoiden tekemistä. Tosin aina opettajan kehotukset nousta seuraavaan asanaan eivät tuota tulosta, kun joogaajat makaavat lattialla kippurassa nauramassa.

Rishikesh jättää kuitenkin hyvät muistot. Gangesin molemmin puolin samoilu, kahviloissa ja ravintoloissa tunnelmointi pyhää jokea katsellen ja intialaiseksi turvallisen tuntuinen kaupunki saa viihtymään. Useamman kerran parin viikon aikana saamme seurata pyhää seremoniaa, joka äänellä ja värillään tempaa koko kaupungin mukaansa. Myös paikalliset häät tukkivat hääkulkueella kadut hetkeksi. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista on Oshon ensimmäisen oppilaan tapaaminen ja retki hänen kanssaan vuorille tapaamaan luolissa asuvia sadhuja. Pelkästään tunnin kävely autolta luolille pieniä polkuja pitkin on mieleenpainuva, kun samalla miettii, että täällä asustelee kuulemma tiikeritkin.

Retkien ja yhteisten hetkien jälkeen porukkamme kuitenkin hajaantuu vähävähältä ja lopulta on tullut myös minun aika suunnata takaisin Suomeen. Parin kuukauden matka jää lähtemättömänä sydämeen ja intensiivinen joogakokemus palaa mieleen Suomessakin usein omaa joogaharjoitusta tehdessä. Intia lukuisine kulttuureineen tarjoaa matkaajalle paljon nähtävää, sekä hyvässä että pahassa. Se auttaa laittamaan asioiden mittasuhteita paremmin perspektiiviin, kun tallaa rikkaassa valtiossa oman elämänsä mutkaisia katuja. Ensimmäistä kertaa maahan matkaaville kulttuurishokki saattaa kuitenkin tulla vahvana, joten jos haluat todella sopeutua kulttuuriin ja nauttia sen eri puolista, kannattaa matkalle antaa aikaa vähintään reilu kuukausi. Takaisinpalaaminen voi kuitenkin tuntua vielä vaikeammalta. Ei lehmiä kaduilla, miten se tuntuikaan Intiassa niin luonnolliselta. Ei palavan jätteen hajua, ei lähes päälle ajavia autoja, ei tuuttailukaaosta. On tilaa ja hiljaisuutta. Myös me suomalaiset olemme hiljaa, ei jatkuvaa iloista puheensorinaa välillä huudolla höystettynä. Kulttuureilla on puolensa.

Terhi Niinimäki