Sokista eteenpäin – traumaattisen kriisin neljä vaihetta

Kaksi vuotta sitten jouduin vakavaan auto-onnettomuuteen, jossa menetin hyvän ystäväni ja loukkaannuin vakavasti. Se käynnisti elämässäni traumaattisen kriisin.

Traumaattista kriisi ei voi ennakoida, se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen iskiessä aiemmat kokemukset ja selviytymiskeinot eivät riitä. Traumaattisesta kriisistä toipuminen etenee nelivaiheisesti ja vaikka vaiheet sekoittuvat, pitkällä tähtäimellä tarkasteltaessa eteenpäinmenoa tapahtuu. Tässä artikkelissa jaan omakohtaiset kokemukset onnettomuuskriisin läpikäymisestä tarjotakseni vertaistukea tällä hetkellä traumaattista kriisiä läpikäyville.

Sokki – ei voi olla totta!

Kolarin jälkeen olin psyykkisessä sokissa, sillä mieli suojautui liian vaarallista uhkaa kohtaan. Uhka oli se, mitä tapahtui ja mitä olisi voinut tapahtua. Jouduin onnettomuuteen, menetin ystäväni ja olisin voinut kuolla. Tiesin tämän, mutten tuntenut mitään enkä ymmärtänyt onnettomuuden seurausten lopullisuutta.

Elin ensimmäisen vuorokauden onnettomuuden jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. En pystynyt käsittämään tapahtunutta todeksi. Minulla oli epätodellinen olo. Sokki aktivoi synnynnäiset eloonjäämisen rakenteet (kiintymyshuuto, ylivireisyys, taistelu, pako, jähmettyminen, täydellinen alistuminen, toipuminen). Oli turta olo, tunteet puuttuivat.

Sokkivaiheessa olin ikään kuin kuvun sisällä. Oli vaikea reagoida puheeseen, mikä ärsytti läheisiäni. Sokissa aistit avautuvat vastaanottamaan vaikutteita, jotka porautuvat suoraan aivoihin ilman normaalia valikoitumista. Muistan edelleen terävästi onnettomuuspaikan maiseman. Onnettomuuteen liittyvät aistivaikutelmat ovat voimakkaita, ja toistuivat ”flash back”-elämyksinä vielä pitkään onnettomuuden jälkeen.

Kädet vapisee ja on pakko puhua – reaktiot alkavat tulla

Toisessa vaiheessa alkaa reagointi, kun sokkivaiheessa pinnan alla pysynyt psyykkinen kaaos pyrkii vähitellen pintaan. Aloin vähitellen tulla tietoisiksi onnettomuudesta, loukkaantumiseni vaikutuksista ja ystävän kuolemasta. Ymmärsin tapahtumien merkityksen omalle elämälle.

Tällöin syntyi tarve puhua, puhua ja puhua. Tapahtumat tunkeutuivat mieleen valveilla ja unessa. Se oli ajoittain piinaavaa. Onneksi tiesin, että näiden palautumisten tarkoituksena on pakottaa mieli kohtaamaan todellisuus ja sen herättämät tunteet ja reaktiot.

Itkeskelin tuon tuosta. Suru, epätoivo, pelko, häpeä, tyhjyyden tunne, ahdistus, itsesyytökset ja syyllisyydentunne tulivat tutuiksi. Aloin surra tapahtunutta.

Minulla oli voimakas tarve saada selitys tapahtumille. Kävin mielessäni ja eri ihmisten kanssa läpi lukuisia miksi-keskusteluja ja koin epäoikeudenmukaisuutta. Olin ylivirittyneessä tilassa. Vapisin, voin pahoin ja kärsin sydämen tykytyksistä. Olin aina väsynyt. Onneksi tämä alkoi helpottaa ensimmäisen viikon jälkeen. Vasta silloin alkoi asian tosiasiallinen työstäminen.

Työstäminen ja läpikäynti

Kolmannessa vaiheessa traumaa työstetään psykologisesti ja kognitiivisesti. Tämä alkoi pikku hiljaa ja jatkui pitkään, yli vuoden tapahtuman jälkeen. Työstän tilannetta ajoittain edelleenkin, tosin harvoin.

Vetäydyin käsittelemään onnettomuutta itsekseni. Tuntui, että junnaan paikallani. Yhä uudelleen piti ajatella samoja asioita. Aloin surra syvemmin ystävän menetystä ja pikku hiljaa mieleeni hiipi kuoleman lopullisuus. Se oli järkyttävää.

Näihin aikoihin minun oli vaikea muistaa asioita. Keskittymiskyky heikkeni. Kiitollinen saan olla siitä, että minulla oli tällöin tieto traumaattisen kriisin etenemisestä. Tiesin, että tämä on normaalia, koska osa tietoisuudesta suuntautuu traumaattisen tapahtuman työstämiseen.

Läheisiäni koeteltiin ja pari tuttavuussuhdetta taisi katketakin. Olin joustamaton. En millään pystynyt muuttamaan kertaalleen sovittuja suunnitelmia. Olin ärtynyt lähes yhden syksyn ajan, ilman sen kummempaa syytä. Eristäydyin. Onneksi jaksoin jatkaa työssäni, josta pidän. Muuten olisin voinut masentua.

Vähitellen aloin huomata, että mietin onnettomuutta ja sen seurauksia yhä harvemmin. Ne eivät kiusanneet mieltäni. Aloin pitkästä aikaa tehdä tulevaisuuden suunnitelmia. Tämä kuuluu traumaattisen kriisin viimeiseen vaiheeseen.

Katse tulevaan – uudelleen suuntautuminen

Viimeisessä eli neljännessä vaiheessa suuntaudutaan tulevaisuuteen. Onnettomuustilanne ja siihen liittyvät tunteet, aistihavainnot ja sen merkitys elämälleni integroituivat osaksi elämänkulkua. Niistä tuli osa elämäntarinaani.

Aloin nähdä tulevaisuudessa pieniä toivon pilkahduksia. Suunnittelimme lomamatkan yhdessä kumppanini kanssa. Odotin sitä. Välillä onnettomuusasiat ja toivottomuuden tunne palasivat. Kunnes taas innostuin jostain uudesta, edessäpäin olevasta.

Kaipaan edelleen ystävääni ja suren hänen menetystään. Hän tulee aina elämään muistoissani. Nyt suru ei kuitenkaan haittaa arjesta selviytymistä siinä määrin kuin vielä vuosi sitten. Elämä jatkuu, ja alan hyväksyä sen.

Kriisin onnistuneeseen läpikäymiseen sain apua tukiverkostolta – viralliselta ja epäviralliselta – ja pystyin omalla toiminnalla vaikuttamaan selviytymismahdollisuuksiin.

Kirjoitus perustuu seuraaviin teoksiin:

Heiskanen ym. 2006 Mielenterveyden ensiapukirja. Suomen Mielenterveysseura, SMS Kustannus, Helsinki.
Lönnqvist ym. 2010 Psykiatria. Duodecim, Helsinki.
Poijula, Soili 2007 Lapsi ja kriisi. Selviytymisen tukeminen. Kirjapaja, Helsinki.
Saari, S. 2000 Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kriisit ja niistä selviytyminen. Otava, Helsinki.  Hakusanat: kriisi, traumaattinen kriisi, sokki, reagointi traumaan, trauman läpikäyminen, uudelleen suuntautuminen, kriisin vaiheet