Turvaton lapsuus ja menneisyyden vaikeat asiat taustalla - Kirjoita mieli eheäksi!

”Kyllä minä keskustella osaan, ja osaan puhua järkevästi ja tunteet ohittaen. Mutta se ei riitä”, lapsuuden traumojaan terapiassa käsittelevä Anne kertoo. Kirjallisuusterapian avulla Anne pääsee pintaa syvemmälle mielensä solmukohtiin. Tämä terapian muoto kasvattaa suosiotaan Suomessa.

Kun Anne*, 48, odotti esikoistaan, elämä yllätti odottamattomalla tavalla. Menneisyyden haamut eivät enää pysyneet piilossa ja Anne joutui jäämään sairaslomalle. Lääkäri näppäili poissaolotodistukseen diagnoosin: masennus. "Esikoisen syntymän jälkeen tilanne helpotti sen verran, että uskalsin yrittää toista lasta. Kuopus syntyikin reilun vuoden kuluttua", Anne muistelee. 

Vanha vieras ei kuitenkaan jättänyt Annea rauhaan, vaan seuraavan kerran hän jäi sairauslomalle heti äitiysloman päätyttyä. "Nyt olen ollut pari vuotta määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä", hän kertoo.

Annen masennuksen taustalla ovat menneisyyden vaikeat asiat – isän varhainen kuolema, poissaoleva äiti ja veljen seksuaalinen lähentely. "Minulla ei ollut ketään kenelle kertoa. Äidin kanssa minulla ei ollut luottamuksellisia välejä. En muista, miten kauan lähentelyä jatkui, mutta sen aiheuttama ahdistus ja turvattomuus värittivät koko lapsuuteni. Koti ei ollut minulle turvallinen paikka eikä äitiin voinut turvata", Anne sanoo.

Vasta nyt, aikuisena ja kahden tyttären äitinä, Anne on joutunut kohtaamaan lapsuutensa traumat. Ne muistuvat mieleen eri tilanteissa omien lasten kanssa. "Pelkään, että en osaa olla omille lapsille oikea, läsnä oleva ja ehdoitta rakastava äiti, koska itselläni ei sellaista äitiä ollut. Vaadin itseltäni äitinä paljon - se väsyttää ja ahdistaa, kun en yllä täyttämään omia kovia vaatimuksiani", Anne paljastaa.

Teksti terapian apuvälineenä

Elämänsä solmukohtia Anne käsittelee nykyään terapeutin kanssa. Kirjallisuusterapiaan hän päätyi, koska koki sen menevän tavallista psykoterapiaa pidemmälle. Kyseessä on terapiamuoto, jossa terapeuttisessa vuorovaikutusprosessissa hyödynnetään joko valmista kirjallista aineistoa tai itse tuotettua tekstiä. Anne selventää: "Kyllä minä keskustella osaan, ja osaan puhua järkevästi ja tunteet ohittaen. Mutta se ei riitä. Minun pitää saada tunteet mukaan tarinaani, ja siinä uskon kirjoittamisen auttavan. Terapeuttini on paitsi psyko- ja kirjallisuus-, myös traumaterapeutti, ja uskon, että juuri tämä yhdistelmä on minulle paras mahdollinen".

Kirjallisuusterapia on usein ryhmäterapiaa, ja sopivaa porukkaa etsi Annekin. Kun ryhmäterapiaan ei ollut riittävästi osallistujia, hän päätyi kuitenkin yksilöterapiaan. "Ryhmässä kirjoittaminen, omien tekstien lukeminen ryhmälle ja muiden ryhmäläisten tekstien kuuleminen jää yksilöterapiassa tietysti pois. Sitä kaipaan joskus, vertaistukea. Siksi käyn silloin tällöin lyhyillä, enemmän tai vähemmän terapeuttisilla kirjoituskursseilla, joilla kirjoittamiani tekstejä tuon välillä yksilöterapiaan tutkittavaksi", Anne sanoo.

"Kirjoittaminen auttaa selventämään asioita paremmin kuin pelkkä puhuminen. Tuntuu, että puhuessa asiat menevät minulta liian nopeasti ohi, ikään kuin en osaisi hahmottaa asioita kovin hyvin korvakuulolta. Ilmeisesti minulla on parempi näkö- kuin kuulomuisti, koska kirjoittaminen tuntuu minusta omimmalta tavalta kommunikoida", hän jatkaa. Kirjallisuusterapia on auttanut Annea vahvistamaan minäkuvaansa ja antanut uskoa, että hän osaa kirjoittaa tavalla, joka koskettaa hänen itsensä lisäksi myös muita.

Ryhmäterapia sopii ujoille

Suomen Kirjallisuusterapeuttiyhdistys ry:n puheenjohtaja Jaana Huldén muistuttaa, että kirjallisuusterapia sopii kaikille ihmisille: "Pilkkusääntöjä ei tarvitse osata. Pääasia on, että haluaa kirjoittaa".

Kirjallisuusterapia sopii hyvin myös ihmisille, jotka eivät ole verbaalisesti lahjakkaita tai ihmisille, joilla on tapana rönsyillä puheissaan. Ja toisin kuin voisi kuvitella, ryhmätapaamiset ovat erityisen hyödyllisiä niille, joilla on yleensä vaikeuksia olla ryhmässä. "Ryhmässä olemista ei voi harjoitella muuta kuin ryhmässä", Huldén sanoo ja muistuttaa, että on ohjaajan vastuulla ohjata puheenvuoroja äänekkäimmiltä muille ja rohkaista hiljaisempia.

Pöytälaatikkoon kirjoittamisesta kirjallisuusterapia eroaa siinä, että kapellimestarina toimii koulutettu henkilö, joka ohjaa keskusteluja ja kirjoitusharjoituksia oikeaan suuntaan. Päiväkirjankin kirjoittaminen on kirjallisuusterapiaa, mutta varsinaiseksi terapiaksi se muuttuu vasta sitten, kun terapeutti ja asiakas alkavat keskustella kirjoitusten herättämistä tunteista.

Ihmiset vaikuttuvat luovuudestaan

Terapian tarve on Suomessa kasvamassa. Siitä todisteena on jo viides kirjallisuusterapeuttien koulutus, joka alkoi alkuvuonna Helsingin yliopiston täydennyskoulutuksena. Kirjallisuusterapeuttien taustat – ja näin ollen myös työnkuvat – eroavat paljon toisistaan. Pääosin opiskelijat ovat olleet hoito-, sosiaali-, opetus ja kirjastoaloilta.

"Pohjakoulutuksesta riippuu, tuleeko kirjallisuusterapeutti ohjaamaa esimerkiksi kirjastoissa tai opistoissa annettavia henkisen kasvun ryhmiä vai antaako hän terapiaa, jonka tarkoitus on myös hoitaa. Nämä ryhmät voivat toimia esimerkiksi yksilövastaanotoilla, sairaaloissa tai kriisikeskuksissa", Huldén sanoo.

Huldénin mukaan kirjoittaminen on luonteva tapa käsitellä elämän kipukohtia: "Kirjoittaminen on myös symbolinen lähestymistapa, jossa asioita voidaan lähestyä kiertoteitse, etäännyttämällä ja katsomalla niitä kauempaa tai lähempää. Terapiassa ihmiset vaikuttuvat usein omasta luovuudestaan, joka on uinunut jossain. On itsetuntoa kohottavaa huomata, minkälaista tekstiä saa aikaiseksi."

Teksti: Maarit Rasi
*Annen nimi muutettu