Tieteen ja henkisyyden suhde

Tiede ja henkisyys mielletään usein vastakkaisten ilmiöiden ääripäiksi. Siinä missä tiede näkee asiat materiana ja mitattavina, henkisyys puolestaan "kokee" asiat. Mutta tiede ja henkisyys eivät kuitenkaan ole kovin kaukana toisistaan, jos on uskomista Firtjof Capran kirjoitukseen.

Kouluttauduin fyysikkoksi. Sitä seuranneet 20 vuotta, vuosina 1965-85, tutkin teoreettista korkeaenergiafysiikkaa useissa Euroopan ja Amerikan yliopistoissa. Varhaisista opiskeluvuosistani lähtien minua kiehtoivat käsitteiden ja ideoiden dramaattiset muutokset, joita tapahtui fysiikassa 1900-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ensimmäisessä kirjassani, Fysiikan tao (Capra, 1975), keskustelin perusteellisesta muutoksesta maailmankuvassa, jonka aiheutti fysiikan käsitteellinen vallankumous - muutos Descartesin ja Newtonin mekanistisesta maailmankatsomuksesta holistiseen ja ekologiseen näkemykseen.

Myöhemmin olen tutkinut ja kirjoittanut eräästä keskeisestä teemasta: maailmankuvan perustavanlaatuisesta muutoksesta. Kyseessä on paradigmien muutos, ja se on käynnissä myös muissa tieteissä ja yhteiskunnassa. On avautumassa uusi käsitys todellisuudesta, ja olen kirjoittanut tämän muutoksen sosiaalisista vaikutuksista.

Minun piti mennä fysiikan ulkopuolelle etsimään laajempaa teoreettista viitekehystä liittääkseni tieteen käsitteelliset muutokset laajempaan maailmankatsomuksen ja arvojen muutokseen. Tällöin tajusin, että tärkeimmät sosiaaliset kysymyksemme - terveys, koulutus, ihmisoikeudet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, poliittinen valta, ympäristönsuojelu, suuryritysten johtaminen, talous - liittyvät elävien järjestelmien piiriin yhdessä yksittäisten ihmisten, sosiaalisten järjestelmien ja ekosysteemien kanssa. Oivallettuani tämän, tutkimusintressini siirtyivät fysiikasta biotieteisiin. Käynnistin tutkimukset elävien järjestelmien teoriasta, monimutkaisuusteoriasta ja ekologian käsityksistä. Aloitin uuden teoreettisen viitekehyksen laatimisen.

Se yhdistää elämän neljä ulottuvuutta: biologisen, kognitiivisen, sosiaalisen ja ekologisen. Esitin yhteenvedot uudesta teoriasta, sellaisena kuin se on kehittynyt vuosien varrella, useissa kirjoissa, aluksi The Turning Point (Capra, 1982) ja seuraavina The Life of Web (Capra, 1996) ja The Hidden Connections (Capra, 2002). Uudessa kirjassani, The Systems View of Life, esitän synteesin eri näkemyksiä yhdistävästä visiosta (Capra ja Luisi, 2014) yhdessä Rooman yliopiston biokemian professorin Pier Luigi Luisin kanssa. Sen ytimessä on metaforien perusteellinen muutos: maailman käsittämisestä mekaanisesti, maailman käsittämiseen verkostona. Olemme huomanneet, että aineellinen maailma on erottamattomien suhteiden verkosto.

Olemme myös huomanneet, että koko planeetta on elävä, itseään säätelevä systeemi. Käsitys ihmiskehosta koneena, josta mieli muodostaa erillisen kokonaisuuden, korvataan uudella käsityksellä - sellaisella, joka huomioi aivojen lisäksi myös immuunijärjestelmän, elimet ja jopa yksittäiset solut elävinä, kognitiivisina systeemeinä. Näin on vähitellen syntymässä uusi, maailmankuvaa ja ihmiskäsitystä muuttava näkemys, jossa korostetaan muun muassa monimutkaisuutta ja epälineaarisuutta. Kutsumme tätä uutta tiedettä ”järjestelmäkuvaksi elämästä”, koska siihen sisältyy uudenlainen ajattelu suhteista, järjestäytymisestä ja konteksteista Tieteessä tämä ajattelutapa tunnetaan nimellä ”systeeminen ajattelu” tai ”systeeminen ajattelu”.

Systeeminen käsitys evoluutiosta

Systeeminen käsitys elämästä muuttaa ymmärrystämme evoluutiosta. Sen sijaan, että näemme evoluution vain satunnaisten mutaatioiden ja luonnollisen valinnan seurauksena, alamme tunnustaa elämän etenevän luovasti, monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden lisääntyessä jatkuvasti. Monimuotoisuus ja monimutkaisuus ovat kaikkien elävien järjestelmien luontaisia ominaisuuksia. Vaikka mutaatio ja luonnollinen valinta tunnustetaan edelleen biologisen evoluution tärkeinä puolina, keskitytään luovuuteen, elämän jatkuvaan uudistumiseen.

Systeemisessä ajattelussa uskotaan, ettei evoluutio alkanut ensimmäisestä elävästä solusta, vaan miljoonia vuosia aikaisemmin prosessissa, jota kutsutaan molekyyliksi tai prebioottiseksi evoluutioksi. Yksityiskohtaiset ideamme tästä prebioottisesta evoluutiosta ovat edelleen hyvin spekulatiivisia, mutta suurin osa biologisesta ja biokemiallisesta tieteestä uskoo, että maapallon elämän alkuperä olisi ollut kemiallisten tapahtumien seurausta.

Kyseessä on ollut fysiikan ja kemian lakien ja epälineaarisen dynamiikan monimutkainen prosessi.

Systeemisessa ajattelussa uskotaan maapallon elämän alkaneen valtameristä. Merissä on muodostunut öljyisiä, kalvoihin sitoutuneita kuplia. Nämä pienet pisarat muodostuivat itsestään fysiikan peruslakien mukaan, aivan kuten saippuakuplat, joita syntyy, kun yhdistämme saippuaa ja vettä ja ravistamme seosta. Kun vesikkelit olivat muodostuneet, monimutkainen kemiallinen verkosto kehittyi vähitellen niihin. Sen seurauksena kuplat saattoivat kasvaa ja kehittyä monimutkaisiksi, itseään toistaviksi rakenteiksi. Lopulta niistä syntyi elämä DNA, proteiineja ja geneettinen koodi evoluution seurauksena.

Tapahtumakulku merkitsi universaalin esi-isän - ensimmäisen bakteerisolun - syntymistä, josta kaikki myöhemmät maapallon elämänmuodot syntyivät. Ensimmäisten elävien solujen jälkeläiset valloittivat maan muodostamalla bakteeriverkostoja ja asteittain muodostamalla yhä uusia elämän muotoja. Kaikkien elävien järjestelmien luovasti ohjaama elämän verkosto laajeni mutaatioiden kautta, sekä geenien vaihdon ja yhdistelyn kautta. Syntyi symbiooseja, joista taas syntyi yhä uusia elämän muotoja, prosessin edeten kohti yhä monimutkaisempaa ja monimuotoisempaa elämää.

Tässä tapahtumaketjussa kaikki elävät organismit reagoivat ympäristövaikutuksiin rakenteellisilla muutoksilla. Reagointi tapahtui itsenäisesti, kullekin elämänmuodolle luontaisella tavalla. Elämän alusta lähtien eri elämän muodot ovat olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja yhdessä elottoman ympäristön kanssa. Elämän muotojen rakenteiden monimutkaistuessa, niiden kognitiiviset prosessit tuottivat lopulta tietoisuuden, kielen ja käsitteellisen ajattelun.

Henki ja henkisyys

Kun tarkastelemme tätä skenaariota - öljyisten pisaroiden muodostumisesta tietoisuuden syntymiseen - herää kysymys elämän henkisestä ulottuvuudesta. Onko tässä uudessa visiossa tilaa ihmishengelle?

Tähän kysymykseen vastaamiseksi on hyödyllistä tarkistaa sanan 'henki' alkuperäinen merkitys. Latinalainen spiritus tarkoittaa 'hengitystä', mikä pätee myös siihen liittyvään latinankieliseen sanaan anima, kreikkalaiseen psyykeen ja sanskritin atmaniin. Näiden avainsanojen yhteinen merkitys osoittaa, että hengen alkuperäinen merkitys monissa muinaisissa filosofisissa ja uskonnollisissa perinteissä, niin lännessä kuin idässäkin, on henkisyydessä käytetyn 'hengen' käsitteen merkitys.

Koska hengitys on keskeinen osa kaikkia elämänmuotoja, lukuun ottamatta yksinkertaisimpia elämänmuotoja, elämän hengitys näyttää olevan täydellinen metafora aineenvaihduntaprosessien verkostolle, joka on kaikkien elävien järjestelmien merkittävä ominaisuus. Henki - elämän hengitys - on se, mitä meillä on yhteistä kaikkien elävien olentojen kanssa. Se ravitsee meitä ja pitää meidät hengissä.

Hengellisyys ymmärretään yleensä olemistapana, joka perustuu tiettyyn syvään todellisuuden kokemukseen, jota kutsutaan 'mystiseksi', 'uskonnolliseksi' tai 'henkiseksi' kokemukseksi. Maailman uskontojen kirjallisuudessa on lukuisia kuvauksia tästä kokemuksesta. Kuvauksissa vallitsee yksimielisyys siitä, että hengellinen kokemus on välitön, ei-älyllinen kokemus todellisuudesta - jotain perustavanlaatuista, joka on yhteistä kaikille kulttuuriin tai aikakauteen katsomatta.

Alkuperäisen hengen merkityksen - elämän hengityksen - mukaisesti veli David luonnehtii henkistä kokemusta epätavallisena todellisuuden kokemuksena, lisääntyneen elävyyden hetkinä. Hengellisten hetkien aikana elämme täydemmin. Kuten psykologi Abraham Maslow sanoi, kyseessä on huippukokemus, jonka aikana tunnemme elävyytemme syvemmin, ei pelkkään kehoon rajoittuneena, vaan myös mieleen ja tietoisuuteen ulottuvana ja ne ylittävänä.

Buddhalaiset puhuvat tarkkaavaisesta tietoisuudesta, tarkoittaen vastaavanlaista henkistä valppautta. He kuvaavat mielenkiintoisella tavalla, kuinka mielenterveyden juuret ovat syvällä kehossa. Hengellisyys on aina myös ruumiillistunut. Koemme mielemme, veli Davidin sanoin, ”mielen ja kehon täyteytenä”. Tämä henkisyyden käsitys vastaa sitä ruumiillistuneen mielen käsitettä, jota kehitetään kognitiotieteessä. Hengellinen kokemus on kokemus mielen ja kehon yhtenäisyydestä. Lisäksi yhtenäisyyden kokemus ylittää mielen ja kehon, yhdistäen itsen ja maailman. Hengellisissä hetkissä tietoisuutemme täyttää syvä ykseyden tunne, kokiessamme kuuluvamme maailmankaikkeuteen.

Uusi systeeminen elämäkäsitys tukee ykseyttä luonnon kanssa. Kun ymmärrämme, kuinka elämän juuret ulottuvat syvälle fysiikkaan ja kemiaan, kuinka monimutkaisuuden kehittyminen alkoi kauan ennen ensimmäisten elävien solujen muodostumista ja kuinka elämä on kehittynyt miljardeja vuosia, ymmärrämme kuinka tiiviisti olemme yhteydessä kaikkeen elävään.

Pelko ja ihme

Hengellinen kokemus tunnetaan mystisenä kokemuksena, koska siinä kohdataan elämän suuret mysteerit. Kautta aikojen hengelliset opettajat ovat puhuneet syvällisen yhteyden kokemuksesta; kuulumisesta kosmokseen. Se on keskeistä hengellisissä, mystisissä kokemuksissa. Mutta tällainen kuvaus hengellisyydestä jää vajaaksi. Se on kykenemätön sanallisesti ilmaisemaan hengellistä kokemusta. Tällaiseen mysteerin kohtaamiseen, kuten mystiikot kertovat, liittyy usein syvää kunnioitusta, ihmetystä ja voimakasta nöyryyden tunnetta.

Systeemisessa ajattelussa tutkijat eivät sulje näitä kokemuksia tieteen ulkopuolelle. Päinvastoin, yritämme ilmaista sen teknisellä kielellä, matematiikka mukaan lukien, mahdollisimman tarkasti. Kaikkien ilmiöiden perustava yhteys toisiinsa on hallitseva teema modernissa tieteessä, ja monet suuret tutkijat ovat ilmaisseet pelkoaan ja ihmettelevänsä kohdatessaan mysteeriä, joka on heidän teorioidensa rajojen ulkopuolella. Myös Albert Einstein ilmaisi toistuvasti nämä tunteet. Hänelle mysteerien kohtaaminen oli erikoinen kokemus. Hän katsoi, että kyky kohdata elämän mytologiaa erottaa todenperäisen ja valheellisen tiedon toisistaan. Elämän ikuisuuden mysteeri ja todellisuuden ihmeellinen rakenne, niiden kohtaaminen, oli Einsteinille vavahduttavaa. Samoin yritys ymmärtää pienintäkin osatekijää maailmankaikkeudessa, sekin oli ihmeellistä.

Hengellisyys ja uskonto

Kun keskustelemme tieteen ja henkisyyden välisestä suhteesta, on tärkeää tehdä ero henkisyyden ja uskonnon välillä. Henkisyys pohjautuu tiettyyn todellisuuden kokemukseen, joka on riippumaton kulttuurisista ja historiallisista yhteyksistä. Uskonto on järjestäytynyttä yritystä ymmärtää henkistä kokemusta, tulkita sitä sanoilla ja käsitteillä ja käyttää tätä tulkintaa uskonnollisen yhteisön moraalisten ohjeiden lähteenä.

Uskonnolla on kolme perusnäkökohtaa: teologia, moraali ja rituaali. Teistisissä uskonnoissa teologia on henkisen kokemuksen, yhteenkuuluvuuden tunteen älyllinen tulkinta, jonka lopullinen viitekohta on Jumala. Moraali, tai etiikka, ovat käytännesääntöjä, jotka johdetaan tuosta kuuluvuustunnosta. Rituaaleja ovat uskonnollisten yhteisöjen juhlat, joissa uusinnetaan kuulumisen ja yhteyden kokemuksia. Kaikki nämä kolme näkökohtaa - teologia, moraali ja rituaalit – ovat yhteydessä uskonnollisen yhteisön historialliseen ja kulttuuriseen tilanteeseen.

Henkisyys keskittyy erityislaatuiseen todellisuuden kokemukseen, kulttuurista riippumattomaan. Teologia ymmärrettiin alun perin teologien oman mystisen kokemuksen älylliseksi tulkinnaksi.

Benedictus-tutkijan Thomas Matuksen mukaan kristinuskon ensimmäisen tuhannen vuoden aikana käytännössä kaikki johtavat teologit olivat myös mystikoita. Seuraavien vuosisatojen aikana teologia hajosi ja erottui henkisestä kokemuksesta, joka oli alun perin sen ytimessä. Kun uusi painotus puhtaasti henkiseen teologiseen tietoon syntyi, tapahtui muutos hengellisen kielen ymmärtämisessä. Kirkkoisät ilmaisivat tulkintansa hengellisyydestä symbolien ja metaforien muodossa.

Oppineet teologit muotoilivat kristilliset opetukset dogmaattisella kielellä ja vaativat uskovien hyväksyvän ne kirjaimellisena totuutena. Kristillisestä teologiasta tuli jäykkää ja fundamentalista. Tietoisuus uskonnon ja hengellisyyden välisistä suhteista on tärkeää, kun vertaamme niitä tieteeseen. Vaikka tutkijat yrittävät selittää luonnonilmiöitä, henkisyyden harjoittajien tarkoituksena ei ole kuvata maailmaa. Sen sijaan henkisyyden tarkoituksena on edesauttaa sellaisten kokemusten syntyä, jotka muuttavat ihmistä ja hänen elämäntapaansa.

Mystikoita ja hengellisiä opettajia pyydetään usein tulkitsemaan todellisuuden luonnetta, syy-seuraus-suhteita ja tietoisuutta. Tällaisten tulkintojen avulla voimme verrata mystikkojen todellisuuskuvauksia tutkijoiden kuvauksiin.

Buddhalaisuudessa mystinen kokemus on aina ensisijaista

Monissa henkissä perinteissä, kuten buddhalaisuudessa, mystiset kokemukset ovat ensisijaisia; niiden kuvaus ja tulkinta ovat toissijaisia verrattuna kokemukseen itseensä. Tulkinnat ovat rajoittuneita ja riittämättömiä, mutta kokemus itsessään on pyhää.

Kristillisen perinteen mukaan mysteerikohtaaminen on kohtaamista Jumalan kanssa. Kristilliset mystikot korostivat toistuvasti, että Jumalan kokemus ylittää sanat ja käsitteet. Dionysius-mystikko kirjoitti: "Kaiken tietämyksemme lopussa tunnemme Jumalan tuntemattomana"; ja Damaskoksen pyhä Johannes 1800-luvun alkupuolella: ”Jumala on ennen kaikkea tietoa ja ennen kaikkea olemista”.

Useimmat kristilliset teologit halusivat puhua kokemuksistaan ​​Jumalasta käyttäen kirkkoisien tavoin runollista kieltä, symboleja ja metaforia. Seuraavien vuosisatojen fundamentalististen teologien keskeinen virhe on ollut se, että he ovat tulkinneet uskonnollisia metaforia kirjaimellisesti.

Uskonnon ja tieteen välinen vuoropuhelu muuttui turhauttavaksi ja tuottamattomaksi. Uskontoon kuuluu henkisen kokemuksen lisäksi moraali ja rituaalit. Moraali, tai etiikka, on oikean ja väärän osoittava säännöstö. Se johdetaan kuulumisen tunteesta, joka taas on henkisen kokemuksen ytimessä, ja rituaalit ovat kuulumisen juhlistamista.

Sekä etiikka että rituaalit kehittyvät yhteydessä henkiseen tai uskonnolliseen yhteisöön. Eettinen käyttäytyminen liittyy aina yhteisöön, johon kuulumme. Kun kuulumme yhteisöön, käyttäydymme sen sääntöjen mukaan. Nykymaailmassa kuulumme moniin erilaisiin yhteisöihin, mutta on kaksi yhteisöä, joihin jokainen kuuluu. Olemme kaikki ihmiskunnan jäseniä, ja me kaikki kuulumme globaaliin biosfääriin. Olemme osa planeetta maan ekologiaa. Meidän tulisi noudattaa luonnon sääntöjä.

Maapallolla on luontainen kyky ylläpitää elämää. Elävien olentojen maailmanlaajuisen yhteisön jäseninä meitä ihmisiä vaaditaan käyttäytymään kaikkea elämää kunnioittaen. Kyse on ekologisesta kestävyydestä. Ihmisyhteisön jäseninä käyttäytymisemme tulisi heijastaa ihmisarvon kunnioittamista ja perusihmisoikeuksia. Koska ihmisen elämä kattaa biologisen, kognitiivisen, sosiaalisen ja ekologisen ulottuvuuden, ihmisoikeuksia olisi kunnioitettava kaikissa sen ulottuvuuksissa.

Tämä on melkoinen haaste, mutta onneksi meillä on YK:n ihmisoikeusjulistus, joka kattaa ihmisarvon ja ihmisoikeudet kaikille. YK:n ilmastosopimus on niin ikään tärkeä asiakirja, jota laadittiin vuosia. Ilmastosopimuksista neuvotteleminen alkoi Rio de Janeirossa 1992 pidetystä ilmastokokouksessa, johon osallistui kansalaisjärjestöjä, alkuperäiskansoja ja monia muita ryhmiä ympäri maailmaa. Yhteistyössä laadittiin 16 arvon ja periaatteen mukainen julistus kestävän, oikeudenmukaisen ja rauhanomaisen maailman rakentamiseksi - täydellinen tiivistelmä aikamme tarvitsemasta etiikasta.

Haluaisin päättää tekstini uskonnosta lisäämällä muutaman ajatuksen rituaaleista ja pyhyyden käsityksestä. Uskonnollisten yhteisöjen alkuperäinen tarkoitus oli tarjota jäsenilleen mahdollisuuksia kokea samoja mystisistä kokemuksia, joita uskontojen perustajat olivat kokeneet.

Tätä tarkoitusta varten uskonnolliset johtajat ovat luoneet rituaaleja vaihtelevissa historiallisissa ja kulttuurisissa olosuhteissa. Rituaalit voivat koskea erityisiä paikkoja, musiikkia, psykedeelisiä lääkkeitä tai esineitä. Monissa uskonnoissa keinot mystisen kokemuksen helpottamiseksi liittyvät läheisesti itse uskontoon ja niitä pidetään pyhinä. Puhumme 'pyhästä maasta', 'pyhästä musiikista', 'pyhistä tansseista', 'pyhästä vedestä', ja niin edelleen.

Tieteen ja mystiikan yhtäläisyydet

Tutkijat ja henkiset opettajat pyrkivät erilaisiin tavoitteisiin. Kun tutkijoiden tehtävänä on löytää selityksiä luonnonilmiöille, henkisten opettajien tarkoituksena on muuttaa ihmistä ja hänen elämäntapaansa. Molempia kuitenkin pyydetään kuvaamaan todellisuuden luonnetta, ja kuvauksia verrataan.

2000-luvun johtavat fyysikot ovat tehneet vastaavanlaisia vertailuja. He pyrkivät ymmärtämään mystista todellisuutta, joka avautui heille atomien ja subatomien löytämisen myötä. 1950-luvulla julkaistiin kirjoja kvanttifysiikan historiasta ja filosofiasta. Teoksissa osoitettiin merkittäviä yhtäläisyyksiä modernin fysiikan esittämän maailmankatsomuksen ja itäisten henkisten ja filosofisten perinteiden välillä.

1960-luvulla yleistyi kasvava kiinnostus itäisiä henkisiä traditioita kohtaan sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Tuolloin löydettiin yhtäläisyyksiä itäisten traditioiden ja modernin fysiikan välillä, ja aiheesta käytiin vilkasta keskustelua.

Tutkin noihin aikoihin systemaattisesti teosta The Tao of Physics (Capra, 1975).Tuossa teoksessa pääväitteeni on, että fysiikan ja mystiikan näkökulmissa on jotain samaa huolimatta siitä, että ne ensi katsomalta vaikuttavat kovin erilaisilta. Molemmissa on empiirinen ote. Fyysikot tekevät johtopäätöksensä kokeiden perusteella, mystikot meditaatiossa saamiensa oivallusten avulla. Molempiin liittyy käytännönläheinen havainnointi. Molemmissa arvostetaan vain kokeiden tai meditaation kokemisen avulla saatua tietoa.

Toki havainnoinnin kohteet eroavat toisistaan. Mystikot tutkivat tietoisuuttaan sen eri tasoilla, mukaan lukien fyysiset ilmiöt, jotka liittyvät mielen kehollisuuteen. Fyysikot sen sijaan tutkivat materiaalista maailmaa selvittääkseen todellisuuden luonnetta. Mitä syvempiä materiaalin kerrostumia tutkitaan, sitä tietoisemmaksi luonnollisten ilmiöiden luonteesta tullaan. Fyysikot ymmärtävät, että he itse sekä heidän tietoisuutensa, ovat materiaalisen maailman luonnollisia osia, kiinteästi kaikkeuteen kuuluvia.

Mystikot ja fyysikot tulevat samaan johtopäätökseen huolimatta siitä, että toinen lähtee liikkeelle havainnoinnissaan sisäisestä maailmasta, toinen ulkoisesta maailmasta. Mystikoiden ja fyysikoiden yhteinen näkemys todistaa oikeaksi antiikin intialaisen viisauden; ulkoinen todellisuus on samanlaista kuin sisäinen todellisuus. Toinen merkittävä samankaltaisuus fyysikoiden ja mystikoiden näkemyksissä on se, että molemmat tekevät sellaisia havaintoja, joita ei voida saavuttaa tavallisin aistein.

Modernissa fysiikassa tämä tarkoittaa atomeja ja subatomeja, mystiikassa taas epätavallisia tietoisuuden tiloja, joissa arkipäiväinen aistimaailma muuttuu mystiseksi kokemiseksi. Molemmissa tapauksissa mahdollistuu pääsy epätavallisiin kokemuksiin vain silloin, kun harjoittaminen on jatkunut kurinalaisesti vuosia, ja molemmissa näkökulmissa tarvitaan kokeneen asiantuntijan työpanosta.

Asiantuntijat väittävät, että heidän havaintonsa eivät ole ilmaistavissa tavallisella kielellä. Ensimmäisenä dramaattisia muutoksia teorioissa ja käsitteissä jouduttiin tekemään 2000-luvun fysiikassa. Tapahtui paradigmaattinen siirtymä descartesilaisesta ja newtonilaisesta mekaanisesta maailmankuvasta kohti holistista ja systeemistä todellisuuskäsitystä. Myöhemmin muutos tapahtui biotieteissä, kun systeeminen käsitys elämästä tarkentui vähitellen.

Fyysikoiden maailmankuvan ja itäisen mystiikan samankaltaisuudet ovat merkityksellisiä fysiikalle ja muille tieteenaloille. Kirja Fysiikan tao julkaistiin vuonna 1975. Sen jälkeen ilmestyi lukuisia kirjoja, joissa fyysikot ja muut tutkijat esittelivät samanlaisia tutkimuksia fysiikan ja mystiikan välisistä rinnakkaisuuksista. Kirjoittajat laajensivat tutkimuksiaan fysiikan ulkopuolelle, ja löysivät yhtäläisyyksiä idän ajatuksen ja tiettyjen vapaan tahdon ideoiden välillä; kuolema ja syntymä; ja elämän, mielen, tietoisuuden ja evoluution luonne. Samantyyppisiä rinnakkaisia on esitetty länsimaisissa mystisissä perinteissä.

Syvä ekologia ja henkisyys

Tieteen ja hengellisyyden suhteiden tutkimukset edellisten vuosikymmenten kuluessa ovat osoittaneet, että ykseyden tunne, joka on henkisen kokemuksen avainominaisuus, on kuvattavissa myös nykytieteessä. Mystiikan ja henkisten opettajien maailmankatsomukset ja useilla tieteenaloilla vallitseva systeeminen luonnonkäsitys ovat hyvin samankaltaisia.

Tietoisuus siitä, että olemme yhteydessä luontoon ja kaikkeen elävään, on erityisen vahva ekologiassa. Yhteydet, suhde ja keskinäinen riippuvuus ovat ekologian peruskäsitteitä; ja yhteydet, suhde ja kuuluminen ovat myös henkisen kokemuksen ydin.

Ekologia voi olla ihanteellinen silta tieteen ja henkisyyden välillä. Syvän ekologian määrittelevä ominaisuus on siirtyminen antropokeskeisistä arvoista ekosentrisiin arvoihin. Tällöin tunnustetaan ihmiselämän lisäksi muiden elämänmuotojen arvo. Kaikki elävät olennot nähdään ekologisten yhteisöjen jäseninä. Kaikki elollinen on sidoksissa toisiinsa monimutkaisten riippuvuussuhteiden verkostojen kautta.

Kun tarkastelemme ympäröivää maailmaa, saamme huomata, että emme ole kaaoksessa ja sattumanvaraisuudessa, vaan osa suurta järjestystä, suurta elämän sinfoniaa. Jokainen kehomme molekyyli oli kerran osa aiempia ruumiita - eläviä tai elottomia - ja tulee olemaan osa tulevia ruumiita. Tässä mielessä kehomme ei kuole, vaan syntyy yhä uudelleen uudenlaiseen elämään. Meillä ei ole vain elämän molekyylejä, vaan kannamme mukanamme myös sen organisoinnin perusperiaatteita. Myös mielemme on ruumiillistunut, joten käsitteemme ja metaforamme ovat osa elämän verkkoa kehomme ja aivojemme kanssa. Kuulumme maailmankaikkeuteen, ja kuulumiskokemus antaa elämällämme syvällisen, henkisen merkityksen.

Lähde:

Alkuperäinen teksti: Firtjof Capra

https://upliftconnect.com/science-and-spirituality/