Tuohesta on moneksi
”Mikä on aina valkoinen takki päällä päivin ja öin?” kyselee vanha suomalainen arvoitus. Koivuntuohihan se! Entisaikaan kaikkea ei saanut valmiina kaupasta. Vanha kansa osasikin käyttää lähimetsistä saatavia luonnonmateriaaleja kaikin tavoin hyödykseen. Taidot opittiin joko kokeneemman opastuksella tai kantapään kautta kokeilemalla. Yksi tällainen materiaali oli koivuntuohi – joustava, kestävä, monikäyttöinen ja kaunis raaka-aine, josta voi valmistaa mitä moninaisempia tarve- ja koriste-esineitä.
Tuohen käytöstä on todisteita jo varhaiselta kivikaudelta. Tuohitöillä on maassamme pitkät perinteet ja vielä 1800-luvulla elettiin niiden kukoistuskautta. Tuohen ylivertaisten ominaisuuksien ansiosta sen käyttö on ollut erittäin monipuolista ja arkipäiväistä.
Talonrakentajat ovat käyttäneet tuohta sen eristävyyden vuoksi aivan viime vuosikymmeniin saakka erilaisissa rakenteissa, niin kattotarpeina, hirsien välissä kuin kivijalan ja lattiankin tiivistämiseksi. Esihistoriallisina aikoina asumuksen seinät ja katto tehtiin tuohilevyjä käyttämällä sateenkestäviksi ja myöhemminkin pärekattojen tapaan rakennetut tuohikatot ovat maaseudulla olleet yleisiä. Tuohen sisältämä betuliini eli koivuhartsi paitsi tekee tuohen ulkopinnasta valkoisen myös estää rakenteita lahoamasta ja se onkin viimeaikaisessa perinnerakentamisessa noussut uuteen suosioon.
Lämmössä tuohi käpristyy. Tätä ominaisuutta on käytetty hyväksi muun muassa tuohikorujen ja erinäisten käyttöesineiden teossa. Jälkimmäisistä tunnetuin lienee huosiain eli tuohinen pesusieni, joka koostuu eri suuntiin levitetyistä tuohilevyistä, jotka on sidottu keskeltä yhteen ja upotettu kuumaan veteen käpristymään, jolloin lopputuloksena on sileä ja pehmeän tuntuinen tuohipallo. Huosiain kasteltiin aina ennen käyttöä ja saunassa siihen hierottiin saippuaa, jolloin sillä oli mukava pestä.
Mistä tuohta saadaan? Vastaus kuuluu: koivun rungolta. Muiden puulajien rungon ulointa suojakerrosta kutsutaan kaarnaksi. Tuohen ottaminen puusta vaatii aina maanomistajan luvan. Parhaaksi keruuajaksi vanha kansa mainitsee keskikesän, jolloin tuohi irtoaa pari viikkoa juhannuksen molemmin puolin kuin itsestään. Koivun runkoon tehdään puukolla pitkittäinen viilto ja sen päihin vielä poikittaiset viillot, jotka kiertävät koko rungon ympäri. Elävä puu kykenee useimmiten kasvattamaan tilalle entistä ehomman kerroksen tuohta. Täytyy kuitenkin varoa, ettei puukko viillä liian syvältä ja vahingoita puuainesta, jolloin puu vaurioituu pysyvästi ja monesti kuolee.
Taipuisa tuohi
Taipuisuutensa vuoksi tuohta opittiin jo varhain punomaan. Moni meistäkin on nähnyt tai kuullut tuohikonteista, entisajan selkärepuista, sekä tuohesta valmistetuista jalkineista. Ovatpa jotkut punoneet tuohesta muitakin asusteita. Kalastajat käyttivät tuohesta punottuja palloja eli rapapalleja paitsi verkkojen kohoina myös kivellä täytettyinä niiden painoina. Nuotan vetoon punottiin tuohesta köyttä. Nykyisin moni puukkoseppä punoo kahvoja tai tuppeja tuohesta.
Punonta on toisinaan pitkä prosessi. Se alkaa sopivan levyisten, pituisten ja paksujen suikaleiden leikkaamisesta. Suikaleet sommitellaan keskenään eräänlaiseksi aloitusristikoksi, jonka jälkeen päitä aletaan taivuttaa toistensa välistä lomittain. Työt voivat olla joko suora- tai vinoruutuisia, ja usein on tapana tehdä tuohiesineistä kaksinkertaisia eli punoa kaksi tuohikerrosta päällekkäin, jolloin kauniimpi nilapuoli tulee näkyville sekä esineen sisä- että ulkopuolella ja esineestä tulee tukevampi.
Erityisesti naiset ja lapset ovat keränneet marjoja tuohilevystä taiteltuun ja tikuilla kiinnitettyyn ropposeen tai roveeseen. Tuohen arkisin käyttötarkoitus esineissä onkin ollut erilaisten pienten astioiden valmistus. Taitavimmat isännät ja emännät punoivat koreja tuohen ohella myös kuusen tai männyn päreistä, pajuista ja puiden juurista. Niissä voitiin ruokatarpeiden lisäksi säilyttää vaikkapa työkaluja ja kylvösiemeniä. Paimenet ovat meilläkin käyttäneet tuohikontteja ja tuohitorvia.
Entisajan erämiehet ovat myös osanneet käyttää tuohta paitsi metsässä yöpyessään kattotarpeena myös valmistaessaan itselleen tilapäistä juomakauhaa eli lippiä. Ehjästä tuohilevystä leikataan tällöin puukolla tai saksilla pyöreä, halkaisijaltaan yli 10 sentin pala. Tuohikiekko taitetaan kahtia, käännetään 90 astetta jompaankumpaan suuntaan ja taitetaan uudestaan kahtia. Näin syntyy neljä sivua, joista yksi taitellaan vielä siten, että sen puolikas taittuu toisen puolikkaan päälle. Varsiosa tehdään tuoreesta oksasta, jonka päähän tehdään puukolla viilto oksan suuntaisesti. Lipin kahtia taiteltu neljännes ujutetaan oksan pään rakoon, jolloin se pysyy paikallaan. Helppoa ja nopeaa!
Hiipuva taito
Nykyisin tuohitöiden osaajia alkaa olla harvassa. Tuohen käsittelytaito ei enää yleensä siirry luonnollista tietä sukupolvelta toiselle, vaan tuohitöitä opitaan useimmiten käsityöalan kouluissa tai kansalaisopistojen kursseilla. Monelle nykyajan ihmiselle tuohen tutuin käyttötarkoitus on sytykkeenä, jollaisena tuohi onkin yksi parhaita materiaaleja.
Mutta mistä juontaa juurensa se, että tuohesta on tullut myös rahan synonyymi? Vuosisatoja sitten, kun varsinaista rahaa oli tavallisella rahvaalla vähänlaisesti, verot oli tapana maksaa viljalla, turkiksilla tai jollakin muulla arvokkaalla tarveaineella. Näihin maksuvälineisiin lukeutui myös tuohi, suomalaisen metsän monikäyttöihme.
Teksti: Mikko Vesterinen
