Tähtien alla - kansanperinteessä tähdet ja taivas oli merkittävässä roolissa

Muinaissuomalaisen käsityksen mukaan litteähkön maapinnan ylle kaartui kupumainen taivaankansi, jota tuki keskeltä Pohjantähteen eli Taivaannaulaan nojaava maailmanpylväs. Öisin taivas värittyi tähdistä mahtavaksi kirjokanneksi, jota tutkimalla tietäjien kerrotaan saaneen osan mahdistaan.

Kirjalliseen muotoon suhteellisen myöhään taltioitu kansanperinne ei ole säilyttänyt kovinkaan paljon tietoa muinaisista tähtiin liittyvistä uskomuksista. Tähdet ovat kuitenkin olleet muinaissuomalaisille merkittäviä ja niihin liittyvä tieto arvostettua.

Kaikista taivaankappaleista tärkein on ollut aurinko, jota on muinaisessa Suomessakin palvottu erityisesti kesä- ja talvipäivänseisausten aikaan. Aurinkoa on nimitetty päiväksi ja varhaisemmin myös kajaksi, josta jäänteenä kielessämme elää yhä sana kajastus eli auringonnousu. Auringonpalvontaan liittynee myös nykyisin Venus-planeettana tunnettu kointähti, joka aamuyön taivaalla näkyi koillisessa, aamun koin suunnalla. Vastaavasti alkuillasta sitä nimitettiin mm. ehtootähdeksi.

Kuu taas oli salaperäinen taivaanvalo, johon liittyi paljon uskomuksia. Tärkeät askareet tuli ennen vanhaan aloittaa aina kasvavalla kuulla eli yläkuulla, jolloin onnistuminen oli varmempaa. Vanha muistikikka kuun vaiheen määrittämiseen on se, että kuu kulkee kuin sirppi – oikealta vasemmalle katkoessaan korsia eli kasvaessaan ja vasemmalta oikealle palatessaan lähtöasentoonsa eli laskiessaan. Kuu vaikutti myös ihmisiin ja eläimiin, eritoten naisiin kuukautisten muodossa.

Tähdistä tärkeimpiä olivat aina pohjoiseen tien näyttävä Pohjantähti sekä siitä viiden ”tähdenvälin” päässä loistava Otava, joka on osa Ison Karhun tähdistöä. Seitsentähtinen, kauhaa muistuttava Otava on saanut nimensä sen muotoisesta muinaisesta lohiverkosta, joka turvasi erätaloudessa elävän väestön elannon epävarmojen metsästyksen ja keräilyn ohella. Otavan ”kahva” osoittaa eri vuodenaikoina eri ilmansuuntiin, minkä pohjalta on jo muinoin kehitetty ajanlaskumenetelmiä.

Otava oli erityisen tärkeä tähtikuvio myös siitä syystä, että karhun, ihmisen myyttisen kantavanhemman, ajateltiin syntyneen ”Otavaisen olkapäillä”, josta Hänet laskettiin maahan hallitsemaan metsää kuninkaana (joka on muuten lainasana ja tarkoittaa alunperin päällikköä). Toisaalta joissakin kansanrunoissa Otava mainitaan myös hirven alkukotina, joten Kalevalastakin tutun Hiiden hirven metsästysmyytin on arveltu viittaavan tähtitaivaan tapahtumiin.

Taivaan poikki kulkevan Linnunradan uskottiin opastavan muuttolinnut sekä vainajien henkiä kuljettavat sielulinnut Lintukotoon, kauas etelään maailman ääreen. Lintukodossa kaikki oli pientä, myös siellä asuvat ihmiset. Tammikuussa muistetaan talvennapana tunnettua talven selän taittumista, jonka merkiksi paljain silmin erottuva Linnunrata saavuttaa korkeimman lakipisteensä taivaalla. Siitä eteenpäin pakkaset alkavat vähitellen hellittää ja sydäntalvi muuttua kevättalveksi.

Talviaikaan etelätaivaalla näkyvä tiimalasimainen Orion on suomalaisen mytologian suuri tietäjä, Väinämöinen, jonka keskellä olevia tähtiä on nimitetty heinänteon aikaa alkusyksyisin merkitseväksi Väinämöisen viikatteeksi tai Kalevan miekaksi, jolla myyttinen jätti iskee kalevantulia eli kaukaisena kajastuksena näkyviä äänettömiä salamoita. Taivaanrannan tuntumaan jää tähtitaivaan kirkkain tähti, Sirius, joka on meillä tunnettu Kalevan tähtenä.

Viereisessä Härän tähdistössä tuikkii paljaalla silmälläkin hyvin erottuva tiheä tähtijoukko, seulaset eli väinämöiset tai Väinämöisen virsut, joista on ennustettu säätä. Vanha kansa uskoi myös, että Seulasten lukumäärän laskemalla voi tietää jäljellä olevien vuosikymmentensä määrän. Nuoret saavat usein helposti tulokseksi kuusi tai seitsemän tähteä, kun taas vanhus erottaa niistä korkeintaan kaksi. Seulasiin kuuluu yhteensä yli 500 tähteä.

Mikko Vesterinen

Lähteet:

http://dbgw.finlit.fi/skvr/

http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/tieteen_tykkaaja/entisajan_suomalainen_naki_tahtitaivaalla_taivaantapin_ja_talvenselan

http://www.ursa.fi