Nyt sytytämme kynttilän, vai poltetaanko päreitä?

Kynttilät kuuluvat erottomasti pimeään talvikauteen sekä joulun viettoon. Kynttilät ovat verrattain uusi ilmiö, sillä ennen vanhaan päreiden polttaminen oli tuvassa yleisepää kuin kynttilä valon tuojana. Kynttilä tai päre, valoa on pitänyt tupaan saada. Tiedätkö muuten kuinka kauan yksi päre keskimäärin paloi?

Tuli on pyhä asia. Se on jo muinoin kaikkialla maailmassa valontuojana ja puhdistavana elementtinä kuulunut yhteisöjen juhlamenoihin. Tuleen liittyy paljon symboliikkaa, joka on aikojen saatossa siirtynyt ja kehittynyt kynttiläperinteeksi. Kynttilän tarina ei kuitenkaan ole aivan niin pitkä kuin voisi ajatella.

Esikristillisellä ajalla Suomessa leiskuivat perhe- ja kyläkuntien yhteiset juhlavalkeat, jotka suojelivat yhteisöä pahoja voimia vastaan niin valoisana keskikesänä kuin vuoden pimeimpänäkin aikana. Tulessa on väkeä, erityistä voimaa. Myöhempinä aikoina kynttilöiden polttaminen on osaltaan jatkanut tätä ikivanhaa perinnettä. Kristinuskokin on ottanut muinaisen tuli- ja kynttiläsymboliikan tehokkaasti käyttöönsä juhlapäiviensä yhteydessä. Mutta mikä on kynttilöiden tarina alusta saakka meidän päiviimme? Milloin ne tulivat Suomeen ja miten niitä on käsin valmistettu?

Jo muinaiset roomalaiset...

Muinaisessa Egyptissä osattiin tiettävästi käyttää valonlähteenä sulatetussa eläinrasvassa uitettuja ruokosoihtuja. Kunnia varsinaisen kynttilän keksimisestä kuulunee kuitenkin muinaisille roomalaisille, jotka valoivat kynttilänsä ohuista papyruksista rullatun sydänlangan ympärille. Sama valmistusmenetelmä keksittiin historioitsijoiden mukaan erilaisina muunnoksina samoihin aikoihin myös Kiinassa, Japanissa ja Intiassa.

Antiikin ajan jälkeen kynttilät valmistettiin Euroopassa yksinomaan eläinten rasvasta eli talista, joka valui, taipui ja haisi. Englannissa ja Ranskassa valtaisa kysyntä synnytti 1200-luvulle tultaessa kynttiläntekijöiden ammattikuntia. Hyvältä tuoksuva ja puhtaasti palava mehiläisvaha tuli keskiajalla käyttöön kirkoissa ja luostareissa, mutta korkean hinnan takia vain rikkailla oli siihen varaa. Myöhempinä aikoina kynttilöitä on valettu myös suomyrtin norkkoja keittämällä saadusta vahasta, mutta tämä valmistustapa ei sen vaivalloisuuden takia yleistynyt.

Suurin mullistus sitten keskiajan tapahtui 1700-luvulla, jolloin kaskelotin otsaontelosta saatava valaanpäävaha paremman lämmönsietokykynsä ansiosta pitkälti syrjäytti talin ja mehiläisvahan. 1800-luvun puolelle tultaessa kynttilöiden valmistus teollistui vähitellen parafiinin, steariinin ja ensimmäisen muottikoneen keksimisen myötä. Hehkulamppu keksittiin vuonna 1879, ja kynttiläteollisuus kuihtui pian lähes olemattomiin. Kynttilöiden suosio on kuitenkin viime vuosikymmeninä jälleen kasvanut.

Suomessa poltettiin päreitä

Kynttilät olivat yleisin valonlähde ennen öljylamppuja ja sähkövaloja, etenkin Keski-Euroopassa ja Skandinaviassa. Suomessa ne vastoin yleistä luuloa yleistyivät kansan keskuudessa kuitenkin vasta 1800-luvulla. Valonlähteenä käytettiin siihen saakka meikäläisittäin takkatulta tai mäntypuusta vuoltuja päreitä, jotka asetettiin tuvan seinänrakoon tai erilliseen päretelineeseen. Tavallinen päre paloi noin vartin, jonka jälkeen se oli vaihdettava. Tarkkuutta vaativia töitä tehdessä tarvittiin pihtaria, joka otti palavan päresäleen seinänraosta ja piti sitä valontuojana esimerkiksi ompelijan vieressä. Vaihtoehtoisesti pärettä saatettiin itse pitää suussa. Käytössä olivat myös nauriinkuorista ja rasvasta tehdyt eräänlaiset lyhdyt. Kynttilät sen sijaan olivat meillä alunperin rikkaiden ylellisyystuote, johon tavan kansalla ei ollut varaa muutoin kuin juhlapäivinä. Kallista mehiläisvahaa tuotiin Suomeen aluksi Virosta ja Venäjältä, ja se keksittiin korvattiin kotimaisella talilla vasta myöhemmin. Oi, taivahan talikynttilät!

Kynttilöitä poltettiin lähinnä jouluna ja Ruotsi-Suomen kuningasperheen merkkipäivinä 1700-luvulta alkaen. Kynttilöiden teko kuului joulunalustöihin ja Tuomaanpäivänä kaikkien jouluvalmisteluiden oli oltava tehtyinä, jotta voitiin hiljentyä joulunviettoon. Kynttilöitä tuli valaa vakavalla mielellä, jotteivät ne räiskyisi palaessaan. Vanhojen kekritapojen mukaisesti ruoan piti riittämän myös jouluna. Jos ei riittänyt, merkitsi se talon köyhtymistä tulevana vuonna.

Jouluaamuksi valmistettiin koristeellisia kynttilänjalkoja varten pari haarakynttilää, joissa yksittäisiä sydämiä laitettiin 4-5 kuhunkin tikkuun. Tikusta roikkuvia, talittuja lankoja kastettiin sulassa talissa. Kun tali kirnussa väheni, kaadettiin joukkoon kuumaa vettä, jolloin tali nousi jälleen ylemmäs. Sama menetelmä on käytössä yhä edelleen, mikä osaltaan heijastaa kynttilöiden merkitystä juhlaperinteessä.

Esikristillisen sekä myöhemmin myös katolisen kirkon perinteen jatkumona varakkaiden talojen tyttäret kantoivat Suomessakin helmikuun pakkasilla kynttilöitä kirkkoon siunattaviksi. Kynttilänpäivä (2.2.) merkitsee osaltaan kevään tuloa, sillä vanha sanonta ”Kevättä kynttelistä” kertoo talven selän katkeavan juuri helmikuun alkupuolella. Karhu kääntää kylkeään pesässä, talvi puolittuu ja päivä pitenee jo kovaa vauhtia. Moni halusi tuoda kynttilät mukanaan myös takaisin kotiin, sillä kirkossa palaneessa kynttilässä oli taikavoimia. Ukkosilmalla sytytettäessä se takasi, ettei salama iskenyt taloon. Aurat ja viikatteet pysyivät terävinä, kun ne rasvattiin joulukynttilällä.

Arkeen ja juhlaan

Nykyisin kynttilöitä poltetaan tunnelman vuoksi, ja ne kuuluvatkin monen mielestä erottamattomasti joulun ja muiden juhlapäivien viettoon. Joulujumalanpalveluksissa niitä on poltettu jo vuosisatoja sitten. Kynttilöiden vieminen haudoille on sitä vastoin hyvin nuori tapa – vainajien muistaminen juontaa juurensa lähes kaikkien muidenkin suomalaisten joulunviettotapojen lailla vanhaan kekriperinteeseen, mutta haudoille kynttilöitä alettiin sytyttää Saksasta tulleen tavan mukaisesti vasta 1950-luvulla. Myös adventtikynttilätapa ja kuusenkynttilät ovat peräisin Saksasta.

Miksi sitten ”joka ikkunalla kaksi kynttilää”, kuten joululaulussa sanotaan? Tämä johtunee entisajan yleisimmästä, kaksiruutuisesta ikkunamallista. Sortovuosina Runebergin päivänä 5. helmikuuta sytytetyt ikkunakynttilät toimivat hiljaisena mutta näkyvänä protestina venäläistämistä vastaan. Kaksi kynttilää on nykyisin tapana sytyttää itsenäisyyspäivänä klo 18. Näin tehtiin ensimmäisen kerran vuonna 1927 Itsenäisyyden Liiton kehotuksesta, joskin siihen aikaan kynttilöiden sytyttäminen 6.12. oli sisällissodan jännitteistä johtuen vielä eräänlainen poliittinen kannanotto. Vasta sodanjälkeisille sukupolville siitä on tullut ennemminkin tunnelmaa luova perinnetapa.

Kynttilöistä tulee monille mieleen myös Lucia-juhla, jossa valoa symboloiva vaalea nuori neito kantaa päässään kynttiläkruunua. Tavan alkuperä on esikristillisessä talvipäivänseisauksen juhlassa, joka ajoittuu vuoden lyhyimpään päivään (nyk. 21.12.). Juliaanisen kalenterin mukaan vastaava päivä oli 13. joulukuuta, jolloin yhä nykyään kristillisissä yhteisöissä vietetään Lucian, näkövammaisten suojelupyhimyksen marttyyrikuoleman muistojuhlaa.

Muuten: nykyisin käytössä oleva valovoiman yksikkö kandela vastaa yhden tavallisen kynttilän tuottamaa valotehoa. Valovirran voimakkuus vastaa 10 luumenia eli noin 1 W:n hehkulamppua.

Säästäkää siis sähköä! Sytyttäkää näin joulun alla valoa tuova ja pahaa karkottava kynttilä. Hiljentykää ja nauttikaa vuoden ainoasta ajasta, jolloin ei ole kiire minnekään.

Mikko Vesterinen

Lähteet:
www.candles.org
www.avoinmuseo.fi
Loviisan Sanomat 05.02.2009
Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1981). Helsinki: Otava.

(alkuperäinen teksti 2013, päivitetty 21.12.19)