Viel 24.4.23: Niityn takareuna
Vannon, että päivinä jotka ovat vielä jäljellä. Kuljemme kultaniityillä. –Sting, Fields of Gold. Aina kun odotamme vieraita, alan kanavoida preerian esiäitinaisiamme. Aika ripustaa punotut matot juuttipyykkinarulle ja hakata niitä mattopiiskalla. Kerätä luonnonkukkia niityn takareunasta, ja järjestää ne kauniisti lasiseen säilyketölkkiin, mehiläisvahalla kiillotetun pöydän päälle. Kun hevoskärryt kolistelevat kovaksi tallattua soratietä pitkin, syleilemme niitä, joita emme ole nähneet vuosiin. Tervetuloa, tervetuloa.
Ei ole mattoja hakattavana, ja meillä on kiva Waterford-maljakko kukille. Jollain tavoin tuon kaukaisen naisen elämä oli yksinkertaisempaa kuin minun. Paikan kohentaminen rakasta vierailijaa varten lisäsi vain tehtävän tai pari niihin toimiin, joita vaadittiin pientilan perheenemänniltä. Tuo sitkeä preerianainen oli tottunut tekemään kovasti työtä, auringonnoususta auringonlaskuun, ja harvinainen vieras kaupungin ulkopuolelta olisi luultavasti vain sulostuttanut tuota työtaakkaa.
*****
Minulla oli todella aikomus kohennella vähän asioita, ennen kuin vieraamme saapuu muutaman päivän päästä. Tein luettelon ja lisäsin tunnollisesti asioita, kunnes se kasvoi huolestuttavan pitkäksi. Mutta vain päivää myöhemmin vertasin noita tehtäviä siihen, mitä oikeasti halusin tehdä, ja oivalsin, etteivät ne sovi yhteen.
Pelkäänkö vierailijamme paheksuntaa, jos paikka ei ole tomutettu, imuroitu ja kiillotettu? Jos polulla on rikkaruohoja ja valkokalloissa on kuivuneita kukkia?
Minulla täytyy olla huono näkemys tuosta pitkäaikaisesta ystävästä, jos kuvittelen, että hän kurtistaisi kulmiaan rikkaruohoille ja kuolleille kukille, ja paheksuisi likaisia ikkunoita. Varmasti se on oma projektioni, kuten psykologit saattaisivat sanoa, ei hänen todellisuutensa.
*****
Halu olla tekemättä tuota listaa aiheuttaisi normaalisti huonon tunteen. Voi hyvänen aika, se ei näytä hyvältä. Varmasti on epäkunnioittavaa tätä ystävää kohtaan olla näyttämättä valoisinta ilmettä, kun toivottaa tervetulleeksi.
Mutta ... sydämeni ytimessä tiedän, ettei niin ole. Tarve tehdä asiat mahdollisimman täydellisesti huokuu jostain omasta haavoittuneesta taskusta. Se on tuomitsemisen ja paheksunnan väistämistä. Ei ystävän ilmaiseman. Hän ei tuomitsisi minua enempää, kuin minä häntä, jos vierailisin hänen piristävästi kaoottisessa kodissaan itärannikolla.
Voisiko olla ... voisiko mahdollisesti olla niin, että olen kiivennyt askelman itsehyväksynnän tikapuilla? Olen luopunut nyt täysin tuosta luettelosta. Aion tehdä vain ne asiat, jotka todella haluan. Asiat jotka tekisin joka tapauksessa, oli vieras tulossa tai ei.
Jos haluan kohentaa asioita tai poimia kukkia upeaan Waterford-maljakkoon, se tapahtuu hiljaisen tyytyväisestä paikasta, koska se tekee minut onnelliseksi. Ei haavoittuneesta tarpeesta saada hyväksyntää.
*****
Spontaani syvä hengenveto täyttää keuhkoni puhtaalla ilmalla. Tämä on hyväksymistä. Se on rauhallista. Se on levollista. Siinä ei ole mitään hätääntynyttä tai huolestunutta.
Ilo lähestyy varovaisesti. On hauskaa tämän ystävän kanssa ihailla runsaita valkokalloja, myös niitä joiden reunat tulevat ruskeiksi. Käymme puolivalmiilla polulla talon vieressä, ja nauramme sen absurdiutta, että kotivarastosta loppuvat astinkivet kesken projektin.
Ilon kukoistamiselle ei ole tilaa, silloin kun olen huolissani asioista, joilla ei ehdottomasti ole merkitystä. Kun olen sotkeentuneena askareisiin, jotka eivät ole kenkään muun tehtävälistalla kuin minun ja joita lähestyn tuiman päättäväisesti.
Uskon, että tuollaisista ongelmista tulee menneisyyttä, ja viidennen ulottuvuuden riemussa meidän ja ympäristömme välille saattaa muodostua symbioosi – kummankin tukiessa toistaan, kummankaan jäämättä vangiksi huolenpitäjärooliin. Siihen saakka suhteemme ympäristöön voi edelleen heijastaa heikkouksiamme ja tarjota sieluviisautta, jos olemme avoin tuollaisille arkisille oppitunneille.
Kirjoittanut Catherine Viel (goldenageofgaia.com)
24.4.2023
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
