Kryon 03 24: Toistaako historia itseään?
… Se on tarina, jota kertoo joku idiootti, täynnä ääntä ja raivoa, eikä se merkitse mitään. – William Shakespeare, Macbeth. Olipa kerran kansa, joka tuskin puhui. Heillä ei ollut kirjoitettua kieltä, koska sitä ei tarvittu. Ja he käyttivät hädin tuskin koskaan ilmaisemiseen keuhkoja, kieltä ja suuta, vaikka he kykenivät siihen.
Kaikki mitä heidän tarvitsi kommunikoida, tiedettiin helposti ja melkein välittömästi siellä, minne he ohjasivat kohdistetun ajatuksen. Tämä koostui tiedosta ja tietoisuudesta, joka meni paikoilleen toisen tajuntaan, sulavasti kuin hyvin öljytty salpa solahtaa sijoilleen.
Mutta yhtenä päivänä eräs tyttö, joka oli juuri ja juuri tulossa naiseksi, tunsi ylivoimaista tarvetta avata suunsa ja … jakaa sanoja.
”Äiti, isä, teidän täytyy tulla katsomaan! Olen löytänyt pikkuruisen tiikerinpennun, jonka emo on kuollut. Meidän täytyy tuoda se tänne ja ruokkia ja lämmittää sitä …”
Harkitsemattomasti hänen vanhempansa vastasivat puhumalla. Heimon muita kokoontui lähelle ja alkoi esittää ääneen kysymyksiä.
Ja noin vain, ihmiset jotka tuskin puhuivat, alkoivat kertoa ensimmäisiä tarinoitaan.
*****
Niin kuvittelen meidän saattaneen siirtyä kehittymättömästä, kuitenkin kristallinkirkkaasta ”olennolta toiselle” -kommunikoinnista sanojen maahan, jossa nyt asumme.
Mutta olemmeko matkalla takaisin tarinattomuuden maahan? Eikö korkeamman ulottuvuuden olemassaolo merkitse – tietäen kaiken, mitä haluamme tietää, esittämättä edes kysymyksiä – ettei meidän tarvitse tai ettemme halua puhua? Kirjoittaa tai nauhoittaa? Tyydyttääkö pelkkä kaiken tietäminen luontaisen tarpeemme alkuun, keskiosaan ja loppuun – tarpeemme tarinoihin?
Jukra, toivottavasti ei. En ole varma, onko kolmatta ulottuvuutta olla niin kiinni tarinankerronnassa, vai vääjäämätön tulos elämästä, jossa on lukenut ja kirjoittanut tarinoita, mutten pysty kuvittelemaan asioiden tietämistä, haluamatta keksiä tarinaa siitä, mitä ne ovat.
*****
Nytkin, niin sivistyneitä kuin uskommekin olevamme, meitä kiehtoo ajankohtainen tarina maailmasta. Se on traumaattinen ja usein kammottava, mutta hädin tuskin pystymme odottamaan seuraavan osan julkaisemista Mitä nyt tapahtuu -sarjasta. Innokkuutemme kuulla (ja kertoa) tarinoita – ihania ja huolestuttavia – pitää meidät koukussa informaatiolähteisiin ja puheliaaseen ystäväverkostoomme.
Epäilen sitä, että loputtomasti toistettu analogia, että katsomme elokuvaa, olisi sattumaa. Useimmat meistä tietävät välittömästi, että siinä on totuutta, ja ymmärrämme, mitä se merkitsee.
Ihmiset elävät tarinoissa ja ajattelevat tarinoina. Jokainen lausahdus voi yhdistää ihmisen elämän draamoihin, suuriin ja pieniin, ja kaikkeen siltä väliltä. Tuntuu lattealta ja epätyydyttävältä nostaa jokin tieto- tai kokemuskimpale sisäisestä varastointijärjestelmästämme, siirtää se toiselle ihmiselle ja saada hänet näin tietämään koko tarina alusta loppuun, hetkessä. Hohhoijaa.
Siltä se tuntuu ainakin minusta. Ottaen huomioon, että tulevaisuudessamme-joka-on-pian-nykyisyyttä, on perustana vankkumaton vapaus, olen varma, että voin valita lumoutua tarinoista, fiktiivisistä tai tosielämän. Ja jos haluan joskus siirtyä pois tarinoiden keksimisestä, sekin on ulottuvilla … vaikka luulen, että sen polun kulkeminen vaatisi DNA:ni täydellistä uudelleenkirjoittamista ja esi-isiltä perittyjen muistojen hävittämistä.
Kirjoittanut Catherine Viel (goldenageofgaia.com)
27.11.2024
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
