Adamus 05 24: Muusikko

Vanhoissa Mysteerikouluissa musiikki oli erittäin tärkeä osa sekä jokapäiväistä elämää että henkisiä opintoja. Musiikkia kuultiin koulun saleissa päivän aikana, ja myös lempeästi iltaan saakka, johdattamaan oppilaat unitilaan harmonisilla sävelillä. Musiikki – hyvin kaunis ihmisluomus – on erittäin tärkeää pyhällä matkalla.

Enkelimaailmoissa on eräänlaista musiikkia, mutta ei mitään sellaista kuin musiikki täällä maan päällä. Musiikki on maan päällä värähtelyä, energia-aalto, joka leijuu ilman läpi korviin, joissa mieli tulkitsee sen kauniiksi soinnuiksi ja rytmeiksi. Miten niin hienoa musiikkia voisi olla muissa ulottuvuuksissa, joissa ei ole fyysistä todellisuutta sen tuntemiseen ja ihmiskorvia sen kuulemiseen? Musiikki on tosiaankin maan päällä hyvin erityinen osa henkistä matkaa, ja se on ollut aina tärkeää Mysteerikouluissa.

Itse asiassa, tavallisesti lauloimme sanamme ja tervehdyksemme Mysteerikouluissa, hyvin samaan tapaan kuin Atlantiksella, koska se välittää enemmän energiaa ja tunnetta. Jokainen Mysteerikoulujen oppilas soitti jonkinlaista musiikki-instrumenttia, jotta hän voi tuntea, että tuo värähtely herätti jotain hänen sielussaan, ja myös siunata ja viihdyttää muita. Käytimme Mysteerikouluissa musiikkia tapana välittää aistitunteita ja havaintoja, joten kaikki soittivat. Joskus se oli hyvin harmonista ja kaunista, toisilla kerroilla se oli erittäin riitasointuista, koska sekin on musiikkia. Se on hyvin samanlaista kuin ihmiselämä. Joskus menimme myös musiikin yli, hiljaisuuteen, joka ei tietysti ole lainkaan hiljaista.

Tosiaankin on niitä, jotka etsivät hiljaisuutta ja ajattelevat, että kaikki on hiljaista, mutta ei ole. Ulkoisen melun puuttuessa kaiken olemuksen sisäisen melun voi kuulla, haasteineen ja konflikteineen, sekä kauneuksineen ja harmonioineen. Hiljaisuus ei ole koskaan hiljaista, niin kauan kun olette siellä, niin kauan kun tietoisuus on läsnä.

–––––

Mestari istui huoneessaan tekemättä mitään, koska sitä mestarit tekevät, jos he niin valitsevat – ei mitään. Oveen koputettiin, ja hän tiesi tarkkaan, mitä tulee seuraavaksi. Mestari tiesi, kuka oli oven takana ja mikä keskustelu käytäisiin – ei jokaista sanaa, mutta tosiaankin keskustelun alun ja lopun.

”Sisään”, hän huusi. Ovi avautui, ja oppilas tuli sisään. Mestari viittoili hänet tulemaan istumaan lähelle lämmintä tulta ja sanoi: ”Rakas oppilas, mitä on mielessäsi?” Oppilas oli hyvin, hyvin taitava muusikko ja palveli musiikin mestarina tässä ja useissa muissa Mysteerikouluissa. Mutta tänään hän näytti hyvin huolestuneelta ja turhautuneelta.

Oppilas asettui tuoliin, piti muutaman hetken tauon ja lopulta sanoi: ”Mestari, on aika.” Mestari nyökkäsi, ja oppilas jatkoi: ”Olemme menneet pelkkien sanojen yli, puhumisesta laulamiseen.”

”Kyllä, kyllä. Ei mitään uutta”, mestari sanoi. Oppilas jatkoi: ”Ja teemme paljon musiikkia, joka avaa sielua, täyttää sydämen ja tuo elämän unelmiin. Se on todellista, oikeaa musiikkia.” Mestari sanoi: ”Kyllä, toisinaan on.”

Oppilas piti taas tauon, veti sitten syvään henkeä ja pääsi asiansa ytimeen. ”Vaadin, että tästä eteenpäin missään koulussa ei puhuta, ei käytetä lainkaan sanoja, ei edes laulaen. Vaadin, että on vain puhdasta musiikkia. Katsokaa oppilaita. He eivät pääse puusta pitkälle! He oppivat erittäin vähän. Meidän täytyy mennä seuraavalle tasolle, ja vaadin, että viemme heidät sinne käyttämällä vain musiikkia ja satunnaisia hiljaisia aikoja.”

Mestari veti syvään henkeä, ja käyttämättä sanoja rikkoakseen tuon raskaan hiljaisuuden, välitti oppilaalle täsmälleen sen, mitä hän ajatteli. Mutta oppilas oli niin fokusoitunut omaan agendaansa, ettei hän tuntenut, mitä mestari kommunikoi.

Sitten mestari puhui ääneen. ”On oppilaita, jotka tuntevat edelleen tarvetta ja halua puhua, ja he puhuvat. On edelleen niitä, jotka rakastavat laulamista, ja he laulavat. Siis, rakas ystäväni, en usko, että sinun on järkevää/kohtuullista pyytää, että meillä on vain instrumentaalimusiikkia tai hiljaisuutta. Ei, en usko, että se on lainkaan järkevää.”

Oppilas oli odottanut tätä ja oli valmis laittamaan kaikki korttinsa pöytään. ”Mestari”, hän sanoi, ”rakastan sinua kovasti. Olemme olleet yhdessä pitkän aikaa. Olet antanut monia tilaisuuksia ja sallinut minun jakaa intohimoni musiikkia kohtaan oppilaiden kanssa. Mutta joko jätämme sanat nyt ja käytämme vain musiikkia ja hiljaisuutta päästäksemme puhtaaseen ja todelliseen, mystiseen kokemukseen, tai mestari, minun täytyy lähteä.”

Salaten hymynsä mestari sanoi: ”Sitten on niin”, ja osoitti ovea. Oppilas oli yllättynyt. Hän ajatteli, että neuvoteltaisiin vähän, mutta hän ei ollut kuullut niitä hiljaisia sanoja, jotka mestari oli jakanut: ”Ei neuvottelua, koska silloin sinulle jää jotain vähemmän. Olet hämmentynyt.” Mestari osoitti jälleen ovea ja sanoi: ”Namaste.”

Oppilas nappasi instrumenttinsa ja käveli kohti ovea, täynnä vihaa ja turhautumista. Kun hän meni ovesta, mestari sanoi hyvin selkeillä ja kuuluvilla sanoilla: ”Älä anna oven osua sinuun mennessäsi ulos.”

Ja niin Mysteerikoulut jatkoivat sanojen, laulamisen, musiikin ja sen hiljaisuuden kera, joka ei ole koskaan oikeasti hiljaista.

–––––

Suunnilleen 473 vuotta ja monia, monia elämiä myöhemmin, tuo oppilas soitti edelleen musiikkiaan. Hän oli tehnyt sitä elämien ajan, kulkenut ympäri maaseutua, soittanut pienillä festivaaleilla ja yrittänyt opettaa ihmisille musiikin pyhää, mystistä merkitystä. Mutta moni ei kuunnellut. Moni ei ymmärtänyt sitä syvyyttä, jolla oppilas ymmärsi musiikin pyhää kauneutta.

Ja voi, noissa elämissä hän turhautui usein ihmisiin. He halusivat hänen soittavan vain jokin hilpeän pikkusävelmän – jotain minkä tahtiin he voisivat tanssia, jotain mitä he voisivat käyttää paetakseen muutamaksi hetkeksi ankeaa elämäänsä. Vaikka tämä ärsytti oppilasta, hän soitti joka tapauksessa jonkin verran näitä keikkoja, uskoen, että se oli ainoa tapa ansaita elantonsa.

Yhtenä päivänä hän soitti Kelttifestivaaleilla. Sisällä hänestä tuntui, että hän oli hitaasti tukehtumassa, kuolemassa jopa, koska he eivät oikeasti ymmärtäneet, ja joskus hän myös ajatteli itsekseen: ”Kenties Mysteerikoulussa oli sittenkin parempi. Siellä he ymmärsivät, ainakin jossain määrin, ja varmasti he ymmärsivät paremmin kuin nämä ihmiset, jotka joivat vain olutta ja kiljuivat minua soittamaan lisää, nopeammin ja kovempaa.”

Oppilas eli taas yhtä näistä melko turhauttavista elämistä, jotka eivät vieneet häntä yhtään pidemmälle pyhässä musiikissaan. Nyt hän soitti yksinkertaista baarimusiikkia, joka on hyvää oluen juontiin, mutta ei paljon muuta. Niin se oli, että lopultakin tässä elämässä oppilas sai yhtenä päivänä puhelun kuin tyhjästä joltain, joka sanoi: ”Hei, minulla on keikka sinulle. Haluatko soittaa uudessa henkisessä ryhmässä, joka on kaupungissa?”

Oppilas itse asiassa halveksi soittamista useimmissa henkisissä ryhmissä. Hän soitti melkein ennemmin baareissa ja festivaaleilla kuin jossain henkisessä ryhmässä, koska ainakin ne ihmiset hyväksyivät musiikin sellaisena, mitä se oli. Henkisissä kokoontumisissa he teeskentelivät tietävänsä pyhästä musiikista. He teeskentelivät ymmärtävänsä ja leijuivat eetteriin, mutta oppilas tiesi sydämessään, että se oli vain makyoa – pelkkää henkistä hölynpölyä ja häiriötekijä. Niinpä saadessaan tämän puhelun soittamisesta tässä henkisessä ryhmässä, josta hän ei ollut koskaan ennen kuullut, hänen ensireaktionsa oli sanoa: ”En.” Mutta, no, hän tarvitsi muutaman lantin taskuunsa, joten hän pakotti itsensä hyväksymään tarjouksen.

Hän ilmestyi sovittuun aikaan ja käveli huoneeseen melkoisella asenteella. Hänen ilmeensä tsekkaili tilaa, koska hän oli epäluuloinen. Sitten hän huomasi, ettei se tuntunut aivan samalta, kuin monet muut henkiset ryhmät. Huoneen ihmisissä ja siinä, mitä tapahtui, oli jotain erilaista. Hän sivuutti sen olankohautuksella ja soitti ensimmäisen setin, kuten oli sovittu, juuri ennen kuin pääesiintyjän tulemista. Mutta hän ei antanut sille kaikkeaan tai myöskään laittanut sydäntään siihen, koska hän ei oikeasti välittänyt.

Sitten tuo esiintyjä tuli näyttämölle, ja yhtäkkiä tapahtui transformaatio. Sen äänen kautta, joka oli vain tavallinen ihminen, tuli yleisölle puhuvan mestarin ääni. Ja tuo mestari komensi oppilasta: ”Tule tänne ja soita uusi laulu. Haluan, että sen nimi on ”Minä olen mitä olen”, ja keksimme sen lennosta.” Oppilas tunsi vihan syöksähtävän kehonsa läpi, kun kutsuttiin eteen ja käskettiin tekemään laulu hetkessä, ilman mitään valmistautumista. Hän soittaisi paljon mieluummin baarissa tai festivaalilla, kuin sietäisi tätä roskaa, mutta silti hän nousi näyttämölle.

Hän tunsi jotain mielenkiintoista ja erilaista tässä mestarissa, jotain mitä hän rakasti ja jotain mitä hän myös halveksi, koska hän tapasi jälleen kerran sen mestarin. Kyllä, oli eri elämä, eri keho ja eri nimi, ja joku muu kanavoi tuota mestaria. Mutta se oli tosiaankin sen mestarin energiaa.

Siis luotiin uusi laulu. Se oli kaunis, ja jotain mikä tapahtui tuossa hetkessä. Jokin muuttui sekä oppilaalla että mestarilla. Musiikki herätti jotain oppilaan sisällä – vanhan intohimon, muiston Mysteerikouluista ja kiintymyksen tähän kauniiseen matkaan. Hän muisti lämmön ja myös syvän ystävyyden tuon mestarin kanssa. Itse asiassa, tuo improvisoitu laulu onnistui niin hyvin, että hän ja mestari jatkoivat työskentelemistä yhdessä, matkustaen monta vuotaa maasta toiseen ja kokoontumisesta toiseen.

Sitten yhtenä päivänä he istuivat alas ja juttelivat vähän. Oppilas sanoi: ”Muistan sinut. Olit Mysteerikoulujen mestari, ja nyt olet takaisin täällä. Muistan ne kauniit hetket, joita meillä oli, ja muistan, miten häivyin ja jätin taakseni hyvin paljon sellaista, mitä rakastin.” Mestari veti syvään henkeä ja sanoi hymyillen: ”Aah, rakas oppilas, sinut potkaistiin ulos. Sinun oli aika lähteä.”

Oppilas sanoi: ”Mestari, musiikki on edelleen hyvin tärkeä osa sitä, mitä teemme, mutta olen oppinut paljon näissä elämissä, kun olen ollut omillani. Opin, että siinä on paljon muuta, kuin vain oma agendani. Ennen kaikkea opin, että on jotain myös musiikin tuolla puolen.”

”Voi, olet niin oikeassa”, mestari sanoi. ”Ihmissanat voivat auttaa ihmistä löytämään polkunsa, koska hänen korvansa ja mielensä ymmärtävät. Ovat ne sitten henkisten opettajien ja filosofien sanoja, kanavoijien sanoja, tai kirjoihin painettuja sanoja, nuo sanat auttavat yksilöä pääsemään polulle, kun aiemmin hänellä ei ole ehkä ollut aavistustakaan, että koko polkua edes oli olemassa. Sitten musiikki sallii hänen lentää tuota polkua pitkin, nousta ylös pelkästä ihmistilastaan ja liitää kuin enkeli polkua pitkin. Ja hiljaisuus sallii hänen mennä sen yli, nousta polun yläpuolelle, ja ymmärtää, että on paljon yli sen, mitä tiedetään.

”Sanat, musiikki ja hiljaisuus ovat tosiaankin hyvin tärkeitä. Mutta, rakas oppilas, halusin kertoa sinulle tuona kohtalokkaana iltana Mysteerikoulussa, jolloin potkaisin sinut ulos, että kyse on itse asiassa viisaudesta. Viisaus täyttää sielun kupin. Eivät sanat, ei musiikki, ei hiljaisuus, vaan viisaus.

”Kun sielusi ensin oivaltaa: ”Olen olemassa”, olet kuin tyhjä malja, astia joka odottaa täyttämistä. Jokainen kokemus joka ihmisellä on, jokainen elämä jonka hän elää, lisää muutaman pisaran viisautta tuohon maljaan. Riippumatta siitä, miten paljon tuskaa ja kärsimystä hänellä on, miten paljon ahdistusta, miten monta kuolemaa hän kuolee, se kaikki lisää viisautta tuohon kuppiin. Sielu alkaa täyttyä, tuntien olemassaolonsa tavalla, jolla se ei ole koskaan ennen tuntenut. Se riisuu pois kaikki yksityiskohdat, kuten päivämäärät, ajat ja myös tunteet, ja tiivistää sen kaiken ydinolemukseksi, ainoaksi asiaksi jolla on oikeasti merkitystä: viisaus.

”Sielu jatkaa viisauden lisäämistä jokaisesta kokemuksesta ja jokaisesta hetkestä, kunnes se on lopulta niin täynnä viisautta, että se luo rakkauden. Nimittäin rakkaus ei tullut ensin. Viisaus tuli ensin, ja se täyttyy ja täyttyy, kunnes jossain kohtaa sielu vuotaa yli. Ja sitä, ystäväni, kutsutaan valaistumiseksi. Kun tuo sielukupin viisaus vuotaa yli ja virtaa takaisin itsensä päälle, se on kuin rakastumista itseensä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Et ajattele sitä. Et yritä luoda sitä. Et kerro itsellesi, että rakastat itseäsi. Sinä vain rakastat. Kuvittele rakastuminen itseesi jokaisella hengenvedolla, jokaisessa teossa, jokaisessa hetkessä, kuin jatkuvaa rakkauden orgasmia sielulta takaisin sielulle.

”Se, rakas vanha ystäväni, täyttää kupin. Eivät sanat, ei laulaminen, ei musiikki eikä hiljaisuus. Se on viisaus.”

Mestari piti pienen tauon, ja he istuivat yhdessä hiljaisuuden vallitessa. Lopulta mestari puhui taas. ”Rakas oppilas, en koskaan enää kutsu sinua ”oppilaaksi”. Tästä eteenpäin kutsun sinua ”Mestari G:ksi”.”

–––––

Tämä kertomus perustuu tositarinaan hänestä, joka tunnetaan nyt Gerhard Fankhauserina (oryom-music.com). Tästä tarinasta Adamus sanoi:

”Meillä oli uskomattomia kohtaamisia, kuumia debatteja ja monia keskusteluja musiikista. Tällä sielulla, Mestari G:llä, oli suuri halu työskennellä jokaisen oppilaan kanssa Mysteerikoulussa ja saattaa heidät uudelle tietoisuustasolle musiikin avulla, koska se oli tuonut valaistumista hänelle. Musiikki auttoi häntä ymmärtämään pyhän matkan. Mutta lopulta tässä elämässä hän alkoi ymmärtää, että viisaus täyttää sielun kupin.

”Ja nyt hän soittaa kaunista musiikkia, sielun musiikkia, musiikkia joka saa viisauden hymyilemään, musiikkia joka jakaa viestin, musiikkia joka inspiroi. Hän soittaa edelleen muutamissa baareissa ja festivaaleilla, mutta nyt hän elää intohimossaan.”

Gerhard ja hänen musiikkiryhmänsä Yoham soittavat monissa Crimson Circlen tapahtumissa ympäri maailmaa. Hänen ja Adamus Saint-Germainin välillä on ainutlaatuinen ja rakastava suhde. Yhdessä he loivat jotain, mitä kutsutaan ”merabhiksi”, joka on sekoitus Adamuksen sanoja ja Gerhardin musiikkia. Se antaa turvallisen musiikkitilan kuuntelijalle ja sallii vaivattoman ja sujuvan tietoisuusmuutoksen. Monissa tilanteissa Adamus kutsuu Gerhardin näyttämölle luomaan uuden laulun hetkessä, ja joka kerta Mestari G:n musiikkitaika tulee läpi.

Tämä on ”Tarina 13” kirjasta ”Memoirs of a Master”. Lisätietoa täältä.

Adamus Saint-Germainia kanavoinut Geoffrey Hoppe (www.crimsoncircle.com)

Toukokuun 2024 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Suom. huom. tähän tarinaan viitataan Geoffrey Hoppen toukokuun 2024 artikkelissa “Vanhat ystävät”.