Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus, osa 1: havaitse, älä tulkitse
Puolustautuminen, vetäytyminen ja hyökkääminen ovat niitä yleisiä toimintatapoja, joihin turvaudumme kun meitä tuomitaan tai arvostellaan. Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus eli nonviolent communication (NVC) on edesmenneen psykologian professori Marshall B. Rosenberg kehittämä malli, jonka avulla pystymme säilyttämään mielenrauhamme myös riitatilanteissa. Osa 1. havaitse älä tulkitse.
Havaita vai tulkita? Ihmiselle on tyypillistä tehdä nopeitakin tulkintoja ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään. Sorrumme helposti tuomitsemaan, syyttelemään, paheksumaan tai analysoimaan toisten käyttäytymistä. Ei ole helppoa jättää tulkitsematta.
On tärkeää, että opimme selkeästi havaitsemaan asiat, jotka vaikuttavat hyvinvointiimme. Havainnot voivat välittyä eri aistein; näkemällä, kuulemalla tai koskettamalla. Vasta sen jälkeen voimme kertoa toiselle ihmiselle selkeästi, mitä meille kuuluu.
Jos ryhdymme liittämään havaintoihin tulkintaa, on todennäköistä, että muut ihmiset eivät kuule viestiämme haluamallamme tavalla. Sen sijaan he kuulevat kritiikkiä, ja ajautuvat herkästi vastakkain kanssamme. Silloin konfliktin ainekset ovat kasassa, eikä kumpikaan osapuoli pääse haluttuun lopputulokseen.
Vältä leimaamista
Kun vältämme liittämästä tulkintoja havaintoihin, vältämme myös leimaamasta ihmisiä. Emme esimerkiksi voi kutsua toista ihmistä laiskaksi. Voimme sen sijaan kertoa, ettemme koskaan ole nähneet hänen tekevän jotain, mitä me haluaisimme hänen tekevän.
Tai emme voi sanoa lasta tyhmäksi. Voimme sen sijaan kertoa kuullemme, että hän teki jotain, mitä me emme ymmärrä. Kun asetamme toisen ihmisen kantamaan leimaa, tai edes neutraaliin kategoriaan, kykymme havaita rajoittuu leiman rajaamalla tavalla. Emme näe ihmistä monimuotoisena, emmekä anna hänen puhua itse puolestaan.
Älä ajattele toisen puolesta
Ristiriitatilanteissa teemme automaattisesti tulkintoja toisen ajatuksista tai motiiveista. Saatamme helposti sanoa, että toinen kuvittelee olevansa aina oikeassa. Se, mitä luulemme toisen kuvittelevan, on tulkintaa.
Sen sijaan sen kertominen, että eilen aamulla puolisomme väitti laittaneensa auton ovet lukkoon, vaikka ne nyt on ovat auki – se on havainto.
Myös se, jos sanomme, mitä toinen aina haluaa, on tulkintaa. Jokainen puhuu puolestaan, mitä tulee ajatuksiin, motiiveihin tai toiveisiin. Voimme ainoastaan havaita sen, mitä toinen ihminen niistä kertoo.
Esimerkkejä havainnoista ja tulkinnoista
Millaisia sitten ovat havainnot ilman tulkintoja? Selvitetään seuraavaksi asiaa esimerkkien avulla. Vaikkapa olla-verbiä on mahdollista käyttää ilman, että siihen sekoittuu tulkintaa. Olla-verbiin perustuva lause ilman tulkintaa voisi kuulua esimerkiksi näin: ”kun kuulen, että lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen, ajattelen että olet tuhlaileva”. Kerromme siis siitä, mitä ajattelemme sen jälkeen, kun olemme tehneet havainnon. Tulkinnasta irrotettuna voisimme sen sijaan sanoa: ”olet tuhlaileva”. Jälkimmäisessä leimaamme, tuomitsemme ja päädymme todennäköisesti vastakkain vuorovaikutuskumppanimme kanssa.
Otetaan toinen esimerkki. Voimme käyttää epäselvää viittausta ja yleistäen puhua jostain ihmisryhmästä leimaavasti. Voimme todeta, että ”maahanmuuttajat eivät koskaan riisu kenkiään sisätiloissa”. Olemme ehkä nähneet yhden ulkomaalaistaustaisen tulevan sisään ulkokengissä. Tällaisen yleistyksen esittäminen saa toisen puolustautumaan. Mutta mikäli sanomme, että ”naapurissani asuva espanjalainen pariskunta tuli eilen kyläillessään keittiöön ulkokengissä”, esitämme konkreettisen havainnon. Sen jälkeen voimme kertoa, mitä teko meissä herätti – millaisia tunteita, ja miten teko loukkaa tarpeitamme, ja toiveitamme, esimerkiksi toivetta pitää keittiö puhtaana.
Lähde: Marshall B. Rosenbergin Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus. Nonviolent Communication NVC. Viisas elämä 2019.
