Marja Leena Viitana: Läikytän vähän teetä

Kirjoittaja on Helsingissä asuva kirjailija, runoilija ja kääntäjä. Häneltä on aikaisemmin julkaistu kaksi runoteosta; Vuodet villiintyvät takanani (2011) ja Valo taipuu (2014). Lisäksi Marja Leena Viitana on kirjoittanut vuonna 2010 julkaistun teoksen Kuvittele itsesi – luovuus, mielikuvat ja metaforatyöskentely sekä vuonna 2014 teoksen Sanaton – silta myyttiseen tietoisuuteen.

Tummanpuhuvassa kansikuvassa on järven tai joen pinta, johon heijastuu sekä taivasta että rantametsikköä. Veteen heijastuva kuva on häilyvä. Samaa unenomaista rajapintojen häilyvyyttä Marja Leena Viitana käsittelee runoissaan. Johdantona teokseensa Marja Leena Viitana esittelee kirjan aluksi Jorge Luis Borgesin runon, jossa viitataan heijastusten luomaan syvään harhamaailmaan. Viitana kurottelee unen ja valveen villiin, surrealistiseen hämyyn läpi teoksen – onnistuen siinä erinomaisesti. Runokirjasta voi bongata monta oivaltavaa säettä.

Runoissa ilotellaan surrealistisella otteella; lähdetään lentoon ja laskeudutaan lumisen puun oksalle. Pelkkää ilottelua runokokoelma ei ole. Toisessa runossa Viitana kirjoittaa naisesta, joka kyhjöttää kuin olisi tipahtanut pihapihlajasta. Elämästä hän runoilee aukon, jonka täyttää minuuden kokoinen ruumis, jossa asuu henki. Vanheneminen on runossa aukon väljenemistä, ja lopulta umpeutumista. Elämä ei vanhetessa muutu; ”juuri kun kuvittelee selättäneensä omat draamansa / joutuu osaksi / jonkun toisen / näytelmää”. Siinä välissä lyödään leimoja otsaan ja poltinmerkkejä käsivarsiin. Välillä runojen kuvallisuus on makaaberia; ”en halua liata hyeenojen mainetta / mutta lapsi makaa rannalla, eikä leiki enää koskaan”. Unet ovat myös runojen aiheina – eivät vain teemoina – esimerkiksi runossa, jossa unesta voi herätä huomatakseen olevansa edelleen unessa tai jossa uneksii tilaisuudesta, missä ei pysy hereillä millään.

Erityistä teoksessa on tyylillinen eheys. Viitanan ääni kuuluu jokaisessa runossa, ja teos on selkeä kokonaisuus. Runoissa kurotetaan ihmisyyden syvyyteen, luodaan katsauksia rajojen yli ja läpi, kurottaen jo kohti tuonpuoleistakin. Marja Leena Viitana onnistuu luomaan tuoreita kielikuvia; elämän takaportit klonksuvat syystuulen tahtiin ja äitien särkyneiden sydänten murtumista loistaa pienten lasten valo.

Olisin mielelläni lukenut lisää kirjoittajasta ja siitä, kuinka runot ovat syntyneet. Käsitellyt aiheet ovat yleisinhimillisiä, jolloin kuka tahansa pystyy samaistumaan kertojaminään. Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka kaipaa helppotajuista, mutta kuitenkin monitulkintaista ja rytmisesti onnistunutta runoutta. Kirja on fyysisesti pienikokoinen ja siksi mukava kannettava esimerkiksi käsilaukussa, luettavaksi odotusauloissa tai julkisissa liikennevälineissä matkustettaessa.

Takakansi:

elämä aukot pienenevät vähitellen

kraatterit umpeutuvat

puhkeavat taas

toisaalla

elämä on poikkeustila

Marja Leena Viitanan kolmannessa runokokoelmassa ”Läikytän vähän teetä” uni ja valve käyvät vuoropuheua yhä voimistuvan hiljaisuuden tilassa.

Marja Leena Viitana: Läikytän vähän teetä
Basam Books 2020