Onko se mielikuvitusta vai totta? https://pixabay.com/fi/luonne-lapsen-ajaa-lapsi-promenade-2814906/
03.11.2017

Onko se mielikuvitusta vai totta?

Oppaiden, enkeleiden ja muiden auttajiemme kanssa hankaluutena on se, että emme tiedä, onko saamamme viesti/tuntemus totta vai omaa mielikuvitusta. Milloin siis ihan oikeasti näkee ja kuulee henkimaailman asioita ja milloin kaikki on mielikuvitusta? Vai voidaanko näitä edes erotella?

Aloitin syksyllä mediaaliset opinnot, tarkoituksena on siis avata ovia henkimaailman puolelle ja vahvistaa omaa intuitiotaan. En ole koskaan (tietääkseni) kokenut mitään "yliluonnollista". Minulla ei ole ollut mielikuvitusystävää lapsena, en ole nähnyt aaveita eikä talossani ole kummitellut. Kuolleet eivät ilmaannu häiritsemään päivääni, eivät edes yötä eikä avaruusolennot ole siepanneet minua lautaselleen. Heidän kaikkien olemassaolonsa on toki aina ollut itsestään selvyys. 

Oppaat, voimaeläimet ja enkelit sitä vastoin tunnistan. Osa on ollut läsnä aina, osa tulee ja menee, kulloisenkin elämäntilanteen myötä. Tällä hetkellä voimaeläiminä ovat susi, hevonen, käärmeet ja pöllö. Toisinaan myös yksisarvinen tuo terveisensä ja lohikäärme puhaltaa henkäyksensä. Oppaista ovat paikalla kaksi intiaania, iso pitkä mies oikealla puolella ja nainen joenrannassa. Vanha ahavoitunut mies kaavussaan on kuljeskelee pölyävällä maaperällä, samoin noin 6-7 vuotias poika. Mielikuvani johdattavat minut yleensä punahiekkaiselle preerialle, kalliovuorten kupeeseen. Ja tietenkin suojelusenkelini on paikalla.

Suurin osa ihmisistä kehottaisi minua hakeutumaan hoitoon. Ja nopeasti näiden harhojen vuoksi.

Miten voin sitten tietää, että oppaat ja auttajat ovat totta? (Pelkästään totta-sanaan kätkeytyy niin paljon, eikö koko elämämme ole harhaa?).

Minä tiedän. Minä tunnen.Tunnen heidän läsnäolonsa, vaikka en näekään heitä "oikeasti". Tunnen energian, joka virtaa. Tunnen rakkauden. Näitä asioita ei tarvitse minulle todistaa tieteellisesti. Minä uskon ja koen. Kokemuksellisuus on tärkeämpää kuin tieto.

Aloitin harjoitukset henkimaailman kanssa. Pyysin meditoinnin aikana opasta, joka olisi rinnallani kun otan yhteyden. Istuin aika kauan hiljaa. Ei tapahdu mitään. Sitten pääkopassa, oikeassa yläkulmassa tuntuu jännää "nipistelyä". Kuulen pääni sisällä puhetta, Joona, uusi ystäväni ja oppaani. Hän on hieman ilkikurinen, omituinen höpöttäjä suoraan sanottuna....rento, reipas ja puhelias. 

Jäin miettimään, oliko kokemani totta. Voiko Joona olla oppaan nimi edes? Voiko opas olla noin "outo", eikö sen pitäisi olla hieman vakavampi? Ja aika nuorikin vielä...tietääkö se tarpeeksi? Tälläisiä asioita pyörittelin mielessäni. Ja mistä tiedän, että joku Joona edes tuli paikalle, entä jos vain halusin kuvitella tapahtuneen, jotta en olisi epäonnistunut? Sillä kun mielellä on tavoite (pyydä opas), sillä on tapana saavuttaa tavoitteensa.

Jatkoin harjoitusta, kerroin henkimaailmalle, että harjoittelin yhteydenottoa ja luokseni saa tulla. Hetken päästä pomputtelin pientä 2-vuotiasta sylissäni, lohduttelin varhaisteiniä jolla oli ikävä äitiä ja katselin pikkuvanhaa poikaa. Olivatko he oikeasti läsnä, vai kuvittelinko? Loiko mielikuvitukseni heidät, tarve onnistua?

En tiedä sainko yhteyden henkimaailmaan. Mutta jos en pysty luottamaan kuviin ja tuntemuksiin joita saan, miten voin ikinä kehittyä? Päätän siis luottaa kaikkeen mitä tulee, vaikka se tuntuisi kuinka mielikuvitukselliselta tahansa. Sillä eikö mielikuvitus ole se, jolla luodaan?

 

Jaa tämä:
Sari Autere

Kuudesaisti.net sivuston perustaja ja päätoimittaja, joka myös kirjoittaa sivustolle aina ehtiessään. Lähellä sydäntä Äiti maa ja Uusi kultainen aika.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net