Mitääntekemättömyyden jalo taito – taolainen Wu Wein periaate

Tiedätkö sen kiusallisen tunteen, kun vaikkapa odotat ystävääsi saapuvaksi tapaamiseenne, ja puhelimestasi on akku loppu? Siinä sitten istut kahvilassa, kiusaantuneena kiemurrellen. Et oikein tiedä kuinka jalkasi asettelisit tai mihin laskisit kätesi lepäämään. Hypistelet kahvikuppiasi ja pyörittelet lusikkaa tuossa jalossa tummassa nesteessä ja teeskentelet tutkivasi sen ominaisuuksia. Välillä vilkuilet ympärilläsi olevia kahvilan muita asiakkaita hieman. Sinulla on outo olo, jossa on hippunen häpeää ja syyllisyyttä. Toivot, että kukaan ei huomaa sinun parhaillaan syyllistyvän Kaikkein Kauheimpaan Syntiin… siihen, että et tee oikein mitään.

Tai kun vanhat ystäväsi tiedustelevat juhlissa, että mitä UUTTA sinulle kuuluu, mitä nykyään puuhailet? Koetat siinä sitten väkinäisesti hymyillen keksiä jotain fiksua sanottavaa. Kenties mainitset että olet aloittanut kuntosalilla käymisen, vaikka tiedät ihan hyvin että ainoastaan harkitset sitä ohimennen aina lauantai-iltaisin kun makaat sohvalla, pitsanmuruja rinnuksilla, Netflixin tiedustellessa että ”vieläkö katselet ohjelmaa?”

Mikäli olet elänyt Suomessa tarpeeksi pitkään, uskon sinun tietävän mistä puhun. Olemme kansa, joka ei kerta kaikkiaan siedä mitääntekemättömyyttä. Se on aivan kauhistuttavaa! Röyhkeää! Ihmisen nyt vaan kuuluu tehdä jotain, ja sillä sipuli. Mitä enemmän, sen parempi. Aina, jatkuvasti. Edes eläke ei tuo tähän helpotusta. Mikäli satut selviämään eläkeikään saakka hengissä, odotetaan sinun aloittavan uusi elämä aktiivisena seniorikansalaisena. Toisaalta olemme kaikki kuulleet tarinoita sukulaisista tai tuttavista, jotka siirtyvät ajasta ikuisuuteen muutama vuosi tai kuukausi eläköitymisen jälkeen. Kenties jatkuvan touhottamisen väheneminen tulee shokkina keholle.

Teknologian ja erityisesti viihde-elektroniikan kehittyminen on pahentanut ongelmaa. Olemme oppineet olemana jatkuvan ärsykepommituksen kohteina, ja ahdistumme entistä helpommin, ellei meillä ole jotain näennäistärkeää touhuttavaa ulottuvillamme.

Tämä kaikki on niin surullista sen vuoksi, että elämän todellinen kauneus paljastuu vasta kun pysähdymme emmekä tee mitään pelkän tekemisen vuoksi.

Yksilöllisten tragedioiden lisäksi kyse on koko maailman ekosysteemiä kuormittavasta ilmiöstä. Jatkuva tekeminen ja kuluttaminen on vastoin kaikkia luonnon periaatteita, ja maksamme siitä kallista hintaa ilmastonmuutoksena.

Omaa ajatteluaan ja toimintaansa voi kuitenkin muuttaa. Hyvä tapa ravistella mieli irti nykyajan luomasta touhukkuuden illuusiosta on muistella omaa saapumistasi tähän maailmaan. Teitkö kovinkin aktiivisesti töitä kasvaessasi äitisi kohdussa tai syntyessäsi? Suunnittelitko aktiivisesti viikkokalenteriasi ja kohdunseinän potkimisen ajoitusta? Kun sitten lopulta synnyit – tai pikemminkin tulit synnytetyksi -, aloit vain… olla ja elää.

Luulemme että hallitsemme omaa elämäämme ja pystymme ohjaamaan sitä aktiivisella toiminnalla. Tämä on kuitenkin vain harhaa – olemme auttamattoman riippuvaisia siitä ympäristöstä, jossa elämme. Auringon lämpö ja ilmakehän happi ovat lahjoja, joiden eteen emme ponnistele, ja jotka saamme aivan itsestään.

Jos tarkastelet kroppaasi ja sen toimintoja, huomaat hyvin pian että kuvittelemasi ”minun kroppani” on vain illuusio. Koostut lukemattomista soluista ja elimistä, jotka toimivat täysin ilman sinun tietoista vaikutustasi. Sinä itseasiassa olet tuo ihmeellinen, orgaaninen aineen yhteenliittymä.

Iso osa omista, aidoista ja kuvitelluista ongelmistamme syntyy tästä taipumuksestamme tehdä, touhuta ja puuttua asioihin. Ihailemme ihmisiä, joita kuvaillaan sanoilla ”vahva kuin kallio”, ”menee vaikka läpi harmaan kiven”, ja niin edelleen. Idolisoimme ponnistelua ja hampaat irvessä yrittämistä – alussa oli suo, kuokka ja Jussi, perkele!

Saat hakata kiveä ja kalliota käsilläsi – tai kallollasi – vaikka satoja vuosia, mutta tiedätkö mikä lopulta menee läpi kovimmastakin kalliosta? Vesi.

Vesi, joka aina etsii pienimmän vastuksen tien, kaivertaa omalla joustavuudellaan ja pehmeydellään väylän läpi kaikkien esteiden.

Me miellämme pehmeyden ja joustavuuden monesti heikkoudeksi. Vastaavasti palvomme peräänantamattomuutta ja kovuutta. Kun katsomme luonnollisia ilmiöitä – joita itsekin siis olemme – voimme havaita tämän katsantotavan mielettömyyden. Vastasyntynyt on pehmeä ja joustava kropaltaan, vanha ihminen on jäykkä ja kangistunut. Pehmeys ja joustavuus edustaa elämää, jäykkyys, kankeus ja kovuus kuolemaa.

Ole siis pehmeä ja joustava kuin vesi. Älä yritä niin kovasti. Tarkkaile olosuhteita ja mukaudu niihin. Mene virran mukana. Sinun ei tarvitse olla ajopuu – virran mukana kulkiessa voit yhä halutessasi ohjata venettäsi, mutta samalla valjastat koko elämän joen voiman ja mahdin avuksesi. Lakkaa soutamasta vastavirtaan. Lakkaa TEKEMÄSTÄ. Tätä on taolaisen filosofian ytimeen kuuluva wu wei. Wu Wein voisi vapaasti suomentaa ”ponnistelemattomaksi toiminnaksi”, eräänlaiseksi spontaaniksi, intuitiiviseksi tavaksi olla ja elää.

Voit aloittaa wu wein soveltamisen omassa elämässäsi tässä ja nyt, sillä muuta hetkeä ei ole olemassakaan.

Mene virran mukana!