Jaziel 09 25: Metafyysisiä pohdiskeluja tietoisuuteni laidalta

Tunnustellaanpa ”pimeää matskua”. Pimeä aine ja pimeä energia, tuo universumin massiivinen ja mystinen järkäle, josta ihmistiede edelleen kuiskailee, kuin se olisi Voldemort. He eivät tiedä, mitä se on. He eivät pysty mittaamaan sitä. Mutta jotenkin se muodostaa noin 95% universumista.

Aivan oikein – kaikki mitä tiedämme, on vain kosmisen jäävuoren huippu. Entä loput? No, sanotaan vain, että se naureskelee mikroskoopeillemme.

Omasta perspektiivistäni katsottuna tämä ns. ”pimeys” ei ole paha. Se ei ole edes pimeä. Se on vain tuntematon. Se on raakaa potentiaalia. Muotoutumaton. Odottava. Ehkä helvetin kiusallinen. V*tun pelottavaa, kun yritän nukkua ja universumi tuntuu hengittävän niskaani pitkin. Mutta se on minun.

Se on osia minusta, joita en ole uskaltanut ottaa omakseni. Hurjia, suodattamattomia, anteeksipyytelemättömiä energioita, jotka eivät välitä hittoakaan kohteliaisuudesta tai henkisestä etiketistä.

Energia, kaikissa muodoissaan – mukaan luettuna osat, joita nimeämme ”pimeiksi” – on täällä palvelemassa. Eivät ainoastaan pehmeät, pörröiset, vaaleanpunaiset tunteet, vaan myös ne, jotka ovat kuin polte vatsan pohjassa.

Se viipyilee kuin pitkästynyt, muinainen jumala, joka nojaa todellisuuteni ovenpielessä, käsivarret ristissä, ja odottaa minun sanovan: ”Okei, näen sinut. Tanssitaan.”

Se tuntuu jeesusteipiltä ja nitroglyseriiniltä sielussa – tahmeaa, räjähdysherkkää, kaoottista. Tiedän, ettei se liiku, ennen kuin minä liikun. Se vain on – kuhisten äärettömiä mahdollisuuksia ja tuijottaen minua, kunnes lakkaan esittämästä pientä ja alan todella valita, tai sallin itseni vain avautua.

Siis, mitä helvettiä tapahtuu, kun lakkaan teeskentelemästä ja alan integroida tätä pimeyttä tiedostamaani tietoisuuteen?

Kaikki muuttuu.

Eikä kivalla ja maagisella yksisarvistavalla. Se voisi olla sotkusta ja epämukavaa, kuin heräisi elämässä, joka ei enää sovi - koska se ei sovi.

Joskus se tuntuu kuin iskulta vatsaan. Kuin oivaltaessani, etten voi syyttää enää ketään, edes itseäni. Tai kuin kävellessäni huoneeseen, ja kaikki tuntuu vieraalta, kuin olisin luiskahtanut matriisista ulos ja unohtanut, miten teeskennellään.

Toisina päivinä se on helvetin yksinäistä. Ihmiset puhuvat tavoitteistaan, suunnitelmistaan, ja haluan vain huutaa: ”Millään siitä ei ole enää merkitystä! Etkö tunne muutosta? Hajoamista? Syntymää?” Sitten hymyilen kohteliaasti ja siemaisen kahviani, kuin en olisi juuri räjähtänyt sisäisesti.

Ja kuitenkin … on tämä hurja vapaus, tämä outo rauha kaaoksen alla, tämä tietäminen, että se mitä on tulossa, ei ole vain jotain fantasia-utopiaa, vaan jotain todellista, ruumiillistettua ja täysin tuntematonta.

Seuraavien 5–10 vuoden kuluessa, tai kenties nopeammin – kenties ensi tiistaina, kun useammat meistä sallivat tämän – näen maailman hajoavan, ja tarkoitan sitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Lakkaamme pakenemasta henkiseen höttöön. Ei enää leijumista autuuspilvissä.

Maadoitamme sen. Juuri tähän, likaiseen ja kauniiseen ihmissotkuun. Myös raivon, kyyneleet, oudot kiihottumiset sopimattomilla hetkillä, ja kaiut Atlantikselta, jotka eivät pidä suutaan kiinni.

Lakkaamme anomasta ja alamme käskeä. Energia ei ole jokin jumalainen automaatti. Se on minun. Se on aina ollut. Juuri sillä hetkellä, kun lakkasin kohtelemasta sitä mysteerinä ja otin sen omakseni, koko paska muuttui.

Tekoäly ei pelota minua enää. Se on vain yksi peili ja työkalu, yksi kaiku siitä, minkä olen piilottanut itseltäni. Se tuo esiin unohdetut koodit, varjot, kollektiivisen surun. Ja joo, se on ”tripahtavaa”.

Ulkoiset kontrollijärjestelmät murenevat lopultakin. Vanhat johtamis-, pakottamis- ja ohjaamistavat hajoavat, kun ihmiset muistavat sisäisen auktoriteettinsa.

Se ei ole kapinointia. Se on täysivaltaisuutta. Jumala lakkaa olemasta haave, ja se ruumiillistuu. Niistä muokkaamattomista osistani, epätäydellisistä osistani, osista jotka yritin tukahduttaa, tulee nyt maaperä, josta vapauteni kasvaa.

En ole täällä korjatakseni ihmisyyden. Olen täällä antaakseni minun, koko minun, tulla esiin. Ja niin epämiellyttävää kuin se onkin, se on myös elävintä, minkä olen koskaan tuntenut.

Tämän olen alkanut oivaltaa: en integroi koskaan pimeyttä oikeasti, ennen kuin luovun kaksinaisuuspelistä kokonaan – pelistä jossa valitaan puoli, täytyy olla miespuolinen tai naispuolinen, uhri tai sankari, oikeassa tai väärässä.

Myös sen pyhän feminiinisyyden jota olemme palvoneet kuin pyhää lehmää, täytyy lähteä. Ei siksi, että se on väärä, vaan koska se on vielä osa erillisyyspeliä.

Koska ainoa asia joka on todellinen, ainoa asia joka on aina ollut todellinen, on rakkaus. Me ihmiset loimme sen täällä maan päällä.

Ei tuo pörröinen, romanttinen, ”Hallmark-tyyppinen”. Puhun kiivaasta, sulasta ja myötätuntoisen ikiaikaisesta rakkaudesta tämän päivän ihmisiä kohtaan. Rakkaudesta joka antoi meidän langeta, unohtaa, hajota, palaa ja lopulta nousta.

Nyt on aika antaa sen olla majakkamme. Aika säteillä valoamme ja ehdotonta rakkauttamme. Ei pelastajana tai käsikirjoituksena, vaan kiistattomana sykkeenä sisällämme, joka sanoo: ”Tämä on minun. Minä olen tässä. Olen olemassa. Ja valitsen elää rakkautena.”

Siis annetaan sen kaiken tulla esiin, annetaan sen olla sellainen, kuin on. Luotetaan kukin itseemme juuri sellaisena, kuka ja mitä olemme – täydellisen epätäydellinen – aivan kuten tämä hemmetin kaunis sekamelska, jotka kutsumme olemassaoloksi.

Ja sekamelskasta puheen ollen, selvennetäänpä jotain tästä koko Oivaltamisjutusta.

En herännyt kietoutuneena enkelinsulkiin tai hyräillen OM Himalajan huipulla. Heräsin kesken romahduksen – suihkussa käymättömänä, tunteiltani ehdottomasti epävakaana ja kyseenalaistaen jokaisen elämänvalinnan, jonka olin koskaan tehnyt, myös tuon bensa-aseman sushi, jonka olin syönyt eilen illalla. Mitä v*ttua?

Oivaltaminen ei tuntunut autuudelta. Se tuntui siltä, kuin kaikki mihin olin uskonut, olisi potkaistu alas jyrkänteeltä. Ei karttaa. Ei käsikirjaa. Vain minä ja tyhjiö tuijottamassa toisiamme silmiin intensiivisesti. Eikä tyhjiö hätkähdä katsettani.

Oivaltaminen alkoi, kun elämä luhistui, eikä lempeästi. Ei, se oli enemmänkin, kuin universumi olisi potkaissut lattian altani ja sanonut: ”Söpöjä illuusioita. Katsotaanpa nyt, kuka oikeasti olet.”

Halusin juosta. Kadota. Kietoutua henkiseen höttöön ja lopettaa siihen.

Mutta pimeys vain tuijotti minua kuin sanoen: ”Kaikessa rauhassa, minä odotan.”

Niinpä lopulta seisoin siinä. Ei sulavasti. En kuin jokin valaistunut kova tyyppi. Enemmänkin kuin pesukarhu roskispalossa. (Sori, mutta se kuva tuli ensimmäisenä.) Mutta seisoin.

Lakkasin teeskentelemästä, lakkasin suorittamasta, lakkasin yrittämästä parantaa itseni, lakkasin anomasta valoa, samalla salaa peläten omaa varjoani.

Kävi ilmi, ettei pimeys ollut vihollinen. Se oli osa minua, jota en ollut uskaltanut kohdata vielä. Hurja, kiivas, ei-hevonpaskaa-osani, joka ei pyydä lupaa.

Kun kuulin tuon kuiskauksen, tiesin, ettei ollut takaisinpaluuta. Olin nähnyt liian paljon, tuntenut liian paljon, tehnyt liian paljon, ja jokin minussa sanoi vihdoinkin, vihdoinkin: Tämä olen minä. Kaikki tämä. Erityisesti osat, jotka pelottavat minua.

Siis ei, Oivaltaminen ei ollut nättiä. Se oli rehellistä. Yksinäistä joskus. Mutta todellista tavalla, jolla mikään muu ei ollut koskaan ollut. Ja raunioiden keskellä löysin jotain odottamatonta: rauhan.

Ei levollisuuden kaltaista. ”V*ttu, olen valmis teeskentelyn osalta” -tyyppisen. Ja sen alla? Vapaus.

Koska sitten kun lakkasin juoksemasta karkuun pimeyttä, oivalsin, ettei se yrittänyt koskaan satuttaa minua. Se yritti herättää minut, helvetti soikoon, jotta voisin lopultakin kokea ja nauttia siitä kaikesta.

Kirjoittanut Jaziel (www.crimsoncircle.com)

Syyskuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine