Oja 09 25: Poissaolon salliminen

Olen viime aikoina pohtinut koko tätä Sallimista, jonka Adamus on sinnikkäällä rohkaisulla töninyt – okei, joskus nuijinut – meitä hyväksymään. Siihen on ”kannustettu” niin pitkään, että tunnen olleeni vasta nuori mies (enkä yhtä viisas), kun se alkoi.

Adamus opastaa niitä, jotka ovat valmiita lähtemään nopeutetulle polulle mestaruuteen, samalla palvellen provosoijana ja kumppanina niille, jotka ovat valmiita astumaan täysivaltaisuuteen.

Silloin kun opettelin meditoimaan, sisäinen tarinankertoja pyöritti show’ta – sisäinen kommentoija, joka loputtomasti tuomitsi, nimesi ja kehysti jokaisen kokemuksen. En ollut vielä kehittänyt taitoa tämän tarinankertojan tarkkailemiseen. Siis oma versioni Sallimisesta tarkoitti noiden melukerrosten sietämistä, niiden antamista olla ilman vastarintaa ja huomioni lempeää ohjaamista takaisin tuohon hiljaisen tyyneyden vaikeasti tavoitettavaan tunteeseen. Taaksepäin katsoessa mietin, kosketinko silloin todellista läsnäoloa – vai oliko se pelkästään nokkela tauko ajatusvirtaan, tarinankertojan orkestroimana.

Joka tapauksessa hermostoni löysi tyyneyden ja rauhan. Saavutin kohdan, jossa saatoin tuntea hengitykseni hengittävän minua. Reaktiiviset ja helposti laukeavat tunteeni olivat paljon maadoittuneempia ja tasapainoisia. Pystyin tehokkaasti tunnistamaan, mihin ajatukseni menivät, samalla ollen sekoittamatta niitä ”todellisuuteen”.

Mutta miten pitkälle vien Sallimisen?

Se on ollut matka, joka on hämmentänyt esiin ja purkanut kaikenlaisia kerroksia. Loppuuko kaiken sen paraati, mikä on odottanut jonossa tullakseen pintaan? Se tuntuu loputtomalta. Hmm, kenties se on hyvä asia, että aloitin tämän jo nuorena miehenä …

Muistan voimakkaan kokemuksen lapsuudesta, jolloin olin noin 7- tai 8-vuotias. Heräsin keskellä yötä salamaniskun kaltaiseen paniikkiin, kyvyttömänä tuntemaan kehoani. Ei sillä tavalla kuin puutunut raaja, vaan täydellinen poissaolo – ei kehoa, ei tilaa, ei väriä, ei valoa. Se oli kuin leijumista ehdottomassa tyhjyydessä. Ja kuitenkin … olin tietoinen. Tuo tietoisuus todisti poissaoloa. Paniikki alkoi, kun yritin orientoitua. Ehkä olen kuollut? Mutta tuokaan ajatus ei sopinut. Mikä tarkkaan ottaen oli tietoinen ja tarkkaili?

Tietoisuus ei häviä, kun häiriötekijät häviävät – ei edes kehon hävitessä tajunnasta. Jos jotain, niin se terävöityy. Se todistaa tuota ei-mitään ja pysyy tietoisena siitä.

On resonanssi, jonka moni shaumbra tunnistaa Adamuksen viesteissä. Se ei ole vain älyllinen – se tuntuu kehossa. Jokin lause voi osua kuin äänirauta ja värähdellä kehossa, ohittaen ajattelun täysin. Ne jotka eivät tunne sitä, ajautuvat tavallisesti pois – mitään ei tarvitse pakottaa. Ne jotka ovat valmiita siihen, löytävät jotenkin tiensä, ja ne jotka eivät ole, no, heillä on muita seikkailuja tutkittavanaan. Ei tuomitsemista, vain eri ajoitus.

Olen oppimassa, että Oivaltaminen ei ole mitali, jonka ansaitset, tai virstapylväs jonka saavutat. En silti ajatellutkaan niin, mutta rehellisesti sanottuna, en muistanut, mitä se oli. Siitä ei ole merkkinä konfettitykki ja onnittelukädenpuristus – se avautuu kerroksina, spiraaleina ja paradokseina. Yhtenä päivänä voit olla itsevarma, seuraavana nöyrä. Joskus tilanne muuttuu sekunneissa. Tuollaisina aikoina tuntuu siltä, kuin olisin koe-esiintymisessä kylähullun rooliin – ja onnistuisin siinä aivan liian usein. Nykyään joko näytän lupaavalta vähemmillä koekuvauksilla … tai hallitsen tuon osan niin hyvin, ettei ole kilpailua.

Luottamusta testataan eniten silloin, kun vanhoja ja piilossa olleita haavoja tulee pintaan. On helppoa luottaa teoriassa – kun asiat ovat rauhallisia, lopputulokset linjassa odotusten kanssa, ja oivallukset soljuvat kuin runous. Mutta silloin kun tukahdutetut arvet nousevat kuin haamut raoista, luottamus alkaa venyä. Mieli panikoi. Järjestelmä etsii jotain – mitä tahansa – mihin tarttua. Hiljaisuus tuntuu uhkaavalta. Salliminen alkaa näyttää kuin kontrollin luovuttamiselta tuntemattomalle. Ja kuitenkin tämä on se veitsenterä, jossa todellinen mestaruus alkaa.

Tämä uusi valo on herpaantumatonta. Se ei anna varjojen piiloutua. Se räjähtää häiriötekijöiden läpi, riisuen pois melun, jolla meillä oli tapana turruttaa itsemme. Penkkeily – tämä levollisen ja neutraalin Sallimisen harjoitus – huuhtoo kaiken pintaan. Ei voimalla, mutta vääjäämättömästi. Ja minulla nousi ahdistus. Ei ulkopuolelta, vaan jäänne lapsuudesta, jossa hiljaisuus ei ollut koskaan turvallista.

Muistan lapsuuden hiljaisen jännitteen. Talon jossa varpaillaan kulkeminen ei ollut vertauskuva – se oli päivittäinen ehto tunnepuolen selviytymiselle. Hypervalppaudesta tuli kuudes aistini. Hiljaisuus ei ollut koskaan turvallisuutta – se oli varoitus ennen räjähdystä. Ja melun puuttuessa hermostoni valmistautui odottamaan iskua. Opin tönimään karhua juuri sen verran, että kaaoksesta tuli ennustettavaa, koska ennustettavuus tuntui turvallisemmalta kuin hiljaisuus.

Kun ajattelu hiljeni, minut pakotettiin kohtaamaan se, mikä oli haudattu pinnan alle. Kiireisyys oli ollut selviytymistyökalu, ei virhe. Jatkuva ajatteleminen, silmäileminen ja reagointi piti demonit loitolla. Mutta Sallimisen levollisuudessa näin, missä todellinen jännite asui: hiljaisuudenpelossa, siinä uskomuksessa, että rauha oli ansa. Häiriötekijöiden poissaolo ei ollut rentouttavaa. Se oli paljastavaa.

Olen oppimassa, että mestaruus ei löydy epämukavuuden yläpuolelle nousemisesta – se löytyy sen kanssa olemisesta. Ollen hiljaisuuden, ahdistuksen, tyhjyyden kanssa … ja kuitenkin valiten pysyä läsnä.

Joillekin poissaolo tuo seesteisyyttä. Toisille – kuten minulle – se merkitsi sen valheellisen mukavuuden kuorimista pois, jonka olin rakentanut melun ympärille. Hiljaisuudessa näin, miten paljon olin tukeutunut häiriötekijöihin välttääkseni tuntemasta sen, mikä oli aina ollut läsnä. Mutta totuus odotti melun takana. Eikä se ollut koskaan tarkoitettu satuttamaan minua. Vain tulemaan nähdyksi.

Niille jotka ovat uusia Crimson Circlessä – Adamuksen ehdotus ”jättää epäily” ei ole vain neuvo – se on portaali. Luottamus ei merkitse sokeaa uskoa, eikä se oli tottelevaisuutta. Se on sisäistä hiljaista tietämistä, joka pitää sinut linjassa, kun maa jalkojesi alta näyttää häviävän. Ja kun tämän päivän maailmassa luottamus on murentunut melkein joka tasolla, sen takaisinsaaminen sisällämme saattaa olla radikaalein teko, joka voimme tehdä.

Riippumatta siitä, luetko tätä artikkelia (ja jos olet päässyt näin pitkälle – todella, siunausta sinulle), katselet shoudia netissä, tai olet paikalla henkilökohtaisesti, saatat tuntea, että jotain … puuttuu. Se ei ole epähuomio.

Se voisi olla hierarkian poissaoloa. Ei ilmoittautumislomaketta, sertifiointipolkua, tai henkistä pistetaulukkoa. Se voisi olla, ettei kukaan yritä korjata sinua.

Ja tuossa poissaolossa, jokin muinainen sinussa voi hengittää sisään – vihdoinkin.

Kenties se, mitä kaipaat, ei ole mikään piirre – se on vanha ehdollistumisesi, joka putoaa pois. Kenties tuntuu horjuttavalta, ettei kukaan kerro, mikä sijoituksesi on, tai miten pitkälle olet päässyt, tai mitä on seuraavaksi. Kenties kaipaat henkisen pelin rakennetta. Ja kenties … juuri siitä olet valmis kasvamaan yli.

Poissaolon salliminen – todellisen poissaolon – ei ole passiivista. Se on voimallista. Silloinkin kun häiriötekijät palvelivat tarkoitusta, niiden poissaolo jättää tilaa jonkin syvemmän tulemiselle.

Mitä tulee seuraavaksi? Se on jo tulossa – tyhjennän vain etukuistin.

Tervetuloa mestaruuden polulle – jossa poissaolo ei ole tyhjyyttä, vaan avaruutta totuuden tulemiselle pakottamatta.

Kirjoittanut Todd Oja (www.crimsoncircle.com)

Syyskuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine