Hetkiä hiljaisuudessa - kärsimyksen valinta

Istun hiljentymään. Voisin käyttää sanaa meditoida ja tai mindfulness, mutta hiljentyminen sanana on minulle helpompi. Se ei pidä sisällään niin paljon tekemistä tai yrittämistä. Hiljentyminen vie minut mielen tuolle puolen. Hiljentymisen takaa, sen lävitse, voin tavoittaa jotakin itseäni suurempaa. Jotakin joka on "minä", eikä kuitenkaan ole.

Istun ja rentoudun. Rentoutuminen on vielä suhteellisen helppoa, sillä heräsin äsken, eikä mellastava apinamieleni ole kunnolla heräillä - se uinuu vielä hetken. Aurinko nousee ja valaisee pihapiirin, jossa sadat eri linnut aloittavat aamukonserttinsa. Muutaman linnun ääni lävistää myös ikkunalasin. Tsirp, tsirp.

Jalkani ovat ristissä, ei sen tähden, että tavoittelisin itämaista tuttua asentoa, sillä asennolla ei ole väliä hiljentymisen aikana. Raajani voivat olla missä asennossa tahansa eikä minun tarvitse tehdä muitakaan rituaaleja mennäkseni syvemmälle. Rituaalit ja asennot ovat mielen tekemiä valheellisia, mutta kuitenkin harmittomia vaatimuksia.

Hengitän syvään. Hengitys vie minut kehooni ja tähän hetkeen. Hajanaisia ajatusketjuja vilistää mielessäni. Katselen ja kuuntelen niitä. Välillä uppoudun niihin tyystin: alan suunnitella päivän töitä, tuumailen mitä tekisin ruoaksi tai pohdin kirjan seikkailua. Kunnes palaan jälleen tähän hetkeen ja tunnen sohvan allani ja kehoni elävyyden.

Ajatusketju saa alkunsa hyvin pienestä ajatuksensiemenestä, joka herää vaikkapa ulkoa kuuluvasta auton äänestä. Autosta tuli mieleen, että oman autoni täristää (huoltoon). Josta seikasta pääsen siihen, että uskaltaako sillä ajaa, josta ketju jatkaa kulkuaan kesään ja siihen, miten kesäloman viettäisi. Tämän jälkeen huomaan olevani ajatuksissani jo viime kesän tapahtumissa... STOP. Kelataanpa ajatusrulla takaisin ja tullaan takaisin hiljaisuuteen.

Tullaan tähän hetkeen, ainoaan hetkeen, joka on olemassa ja totta.

Tunnustelen kehoani sisältä käsin. Olen kehoni. Vasen jalkaterä tuntuu hieman puutuneelta, korjaan jalkani asentoa. Nyt tunnen otsassani kuin pientä naputusta. Seuraan sitä. Mitä sillä on asiaa...Hetken päästä naputus lakkaa ja on jälleen hetki hiljaisuutta.

Löydän hiljaisuuden sanojen välistä. Tuijotan kahta sanaa ja uppoudun niiden välissä olevaan tyhjään tilaan, joka on Nyt. Ja nyt tuo hetki on jo mennyt.

Mistään ei voi ottaa kiinni, sillä - Kaikki mikä on, Elämä - on koko ajan liikkuvaa. Kaikki mikä on ja sen ulkopuolelle jäävä, jota ei voi olla olemassa, on muutosta. Se on elämän tanssi. Se ei ole kiinnostunut sinun elämäntilanteestasi, siitä oletko onnellinen vai surullinen, sillä kaikki mitä on, tietää sinun todellisen olemuksesi olevan aina turvassa. Sillä itse totuutta ei voi mikään uhata. Elämää ei voi mikään tuhota. Ja sinä olet elämä.

Itse elämä ei koskaan kuole. Vai muodot hajoavat ja ottavat taas uuden muodon. Ja taas uuden muodon. Ikuisesti, joka sekään ei ole totuus.

Minä, yksi katoavista muodoista, siis leikin tätä leikkiä. Istun hiljentymässä.

Mieleni tavoite on löytää rauha. Tiedän kuitenkin, että en sitä koskaan löydä. Sillä löytäessäni, täällä ei olisi "Saria" enää kokemassa rauhaa.

On vain elämä itse. Niin suuri. Kaikki mitä on - rauha ja hiljaisuus.

Jään kuitenkin istumaan. Hiljentymään. Sillä muita vaihtoehtoja - sellaisia - joita mieleni ymmärtäisi, egoni oivaltaisi tai kehoni kokisi ei ole tässä hetkessä. Jatkan siis kärsimystä, koska se on valintani.