Onko henkisyydestä tullut suorittamista?

Mielemme harhat ovat voimakkaita häiriötekijöitä, jotka estävät meitä tuntemasta itseämme ja sisällämme tapahtuvia asioita. Egolla on halu ja tavoite, joka ilmenee myös henkisenä suorittamisena.

Moni on varmaan huomannut, kuinka monelle meistä ”valaistuminen” on suorastaan pakkomielle. Kyseinen häiriökäyttäytyminen on kuin mikä tahansa egon verhoama tavoite- palkinto ideologia. Kun meitä on tarpeeksi kauan piiskattu henkisen hyvinvoinnin merkityksen käyttöönotosta, olemme alkaneet suorittaa henkistä kasvua. Tämän ilmiön irvikuva on "saavuttaa valaistumisen tila". Onko kukaan koskaan pohtinut, mitä valaistuminen tarkoittaa? Tarkoittaako se kaikesta muusta korkeammalla olemista, vai tarkoittaako se mestaroitumista johonkin tehtävään?

Viime aikoina otsikkoihin on noussut nykyihmiseen pätevä verbi: suorittaminen. Jos pistätte erinäisiä ilmiöitä merkille, niin huomaatte suorittamisen trendien historiaa; urheilussa ja työelämässä, puhumattakaan tämän päiväisen henkisen elämän ja levollisuuden suorittamista. Henkisyydestä on tullut tapa paitsi rahastaa poskettomasti ns. alalla, niin kuin myös tehdä siitä suorituskeskeinen elämä. Joillekin on tärkeätä olla jotakin ja eritoten luokitella kaikkea ja kaikkia oman totuuden nimissä.  Valitettava tosiasia on se, että tietoisuudessa oleminen ja henkisyys voivat käsittää eri asioita.

Tietoinen ihminen ei suorita ”henkisyyttä” eikä tee mediaseksikkäitä elämänlistoja siitä, kuinka hän käy joogassa viikoittain, hukuttaa itsensä henkisiin kirjoihin, kouluttaa itsensä enkelihoitajasta ylipappiin tai saarnaa, kuinka kaikkien pitäisi siltä istumalta muuttaa elämänsä ja tavoitella valaistumista. Vaaralliselle kentälle loikataan viimeistään siinä tilassa, että kuvitellaan surutta olevansa jo valaistuneita guruja parin kirjan, kurssien tai joogaharjoittelun jälkeen. Valonpilkahduksen kokemuksen pohjalta aletaan järjestämään kaikenlaisia kursseja henkisten oppien nimissä. Tähän voisi rinnastaa minkä tahansa neuroottisen mielen häiriökäyttäytymisen; joka pätee niin pakkomielteisiin saavuttaa jotakin – olla jotakin tai kuvitella olevansa jotakin.

Jokainen ihminen herää tietoisuuteen elämänsä aikana, halusi hän sitä tai ei. Herääminen voi tapahtua yhtä monella tavalla, kuin on meitä erilaisia yksilöitä maailmassa. Jotkut tapaavat nk. henkisen opettajan, toisille tieto virtaa vapaasti, jotkut pysähtyvät lukemalla kirjallisuutta tai kokevat suuren kriisin elämässään. Täytyy varoa opettamasta muita siihen, mistä on itsellä sinne päin-”kokemus”, aavistus mielen tasolla. Uuden elämän löytäminen ja sydäntietoisen rakkauden virta saa aikaan jakamisen halua, mutta pitänee muistaa, ettemme kaikki kulje samaa polkua samalla tavalla. Jotkut ovat tietoisia lapsesta asti ja elävät aatteelle koko fyysisen inkarnaation. Toiset saavat herätyksen ja se näkyy elämänmuutoksina. Ei pidä kuitenkaan mennä tällaiseen egolliseen kompaan, jos on saanut vain aavistuksen. Tällainen ei kanna vielä hedelmää.

Ego sen sijaan tekee jo suuria suunnitelmia henkisestä menestyksestä maallisessa elämässä. Sitten alkaa vimmattu haluan-harha. Sen sijaan aidolle ja puhtaalle palvelukselle annetaan eväät ja olosuhteet, ilman ponnistelua. Itse kasvuprosessi voi olla joskus kivuliaskin, etenkin vihkimyksissä.

Sana valaistuminen on nostanut ajoittain huvitusta pintaan. Miksi tällaiselle termille halutaan raivata egollinen markkina-arvo identiteettimme rakenteissa? Lähestyisin asiaa niinkin kestävällä ja pitkälle vievällä sanalla kuin: myötätunto. Hyväksyvä läsnäolo on tietoista myötätuntoa ja tiedostavaa armollisuuden opettelua mielen tasolla. Miltä tällainen kuulostaisi valaistumisen yhteydessä? Tarvitsemmeko siihen mielikuvia valkean hohtavasta asusta ja kultaisesta sädekehästä päämme päällä? Eikö mieli olekin pahin harhautuskenttä tällaisessa tilanteessa? Takuulla on, halutessaan suorittaa hyvän ihmisen roolimallia vailla myötätuntoa itseä kohtaan. Ilman myötätuntoa itsessä kaikki toiminta on sangen brutaalia ja itsemme piiskaamista ”hyväksi ihmiseksi” ego-henkisyyden nimissä.