Anthony de Mellon Uudistuminen avaa lukijan silmät

Anthony de Mello paljastaa Uudistuminen-kirjaksi kootuissa puheissaan onnellisuuden salaisuuden. Mutta osaammeko ottaa sen vastaan?

Uudistuminen - Miten löydät elämän syvemmän merkityksen perustuu Anthony de Mellon Rediscovering Life – Awaken to Reality -nimiseen ohjelmaan. Siinä hän puhuu ja vastaa yleisön kysymyksiin. Sen osuva nimi tarkoittaa elämän löytämistä uudelleen ja todellisuuteen heräämistä. Jos mies ei ole tuttu, lue Mestarien matkassa -sarjassa julkaistu aiempi Mellon esittely. Mello piti kirjassa olevat puheet juuri ennen kuolemaansa.

Kirja on Suomessakin herättänyt kiinnostusta. Tänä vuonna Basam Books julkaisi Uudistumisesta toisen painoksen, edellinen on vuodelta 2013. Se ei yllätä, sillä kirja on täynnä painavaa asiaa kauniisti, eloisasti ja innostavasti kerrottuna. Kyse ei ole vähemmästä, kuin siitä miten elämme elämää. Kuten esipuheessa todetaan: ”Hänen sanoistaan kumpuaa viisautta – viisautta, joka tietää kasvun tapahtuvan hitaasti, tai toisinaan, hetkessä. Havahdut, ja yllättäen kaikki on toisin”.

Mello analysoi lempeästi, mutta päättäväisesti ongelmia, jotka hyväksymme osana elämää, vaikka todellisuudessa ne estävät meitä olemasta onnellisia. Ongelmien poistaminen ei ole ensisijainen ratkaisu, vaan sitä haetaan suhtautumisestamme ongelmiin. Hän ei tuputa eikä tyrkytä näkemyksiään. Hän vain kertoo onnellisuuden salaisuuden, mutta on lukijan vastuulla analysoida Mellon sanomaa.

Onnellisuuden salaisuus

Mielenkiinto herää väistämättä, sillä taitavana puhujana Mello luo odotuksia. Hän kertoo, miten kyseessä on hyvin yksinkertainen oivallus, ja miten sen voi selittää toisille hetkessä. Parissa minuutissa, tarkalleen ottaen. Sitä Mello ei tietenkään mainitse, että selittäjälläkin on roolinsa. Ei nimittäin kuka tahansa kykene ymmärtämään onnellisuuden salaisuutta, ja sen jälkeen selittämään sitä muille – vieläpä yhtä kiehtovasti ja hauskasti kuin Mello.

Kun saavutaan pisteeseen, jossa Mello on valmis paljastamaan salaisuuden, odotukset ovat korkealla. Hän on jo kertonut, miten hänellä itsellään kesti vuosikymmeniä ymmärtää yksinkertainen asia, joka oli ollut hänen silmiensä edessä koko ajan. Hän ei edes yritä väittää kertovansa mitään uutta: hän vain herättelee ihmisiä tajuamaan lukemansa tai kuulemansa. Hän nimittäin kertoo asiasta, josta esimerkiksi Raamattu kertoo, mutta joka on myös läsnä Buddhan opetuksissa...

On kuin Mello tietäisi pian jättävänsä maailman. Niin kiivaasti hän pyrkii välittämään viestinsä. Toisaalta on kuin hän olisi antanut hiukan periksi, tietäen että hän ei voi ketään muuttaa, vaan ihmisten on muutettava itse itsensä - ja he harvoin haluavat siihen ryhtyä.

Mistä siis on kyse? Sen Mello paljastaa sivulla 34: ”Tässä se tulee: Maailma on täynnä murhetta. Halu on murheen juuri. Murhe poistuu juurineen, kun halu lakkaa”. Toisille lause voi aiheuttaa käänteentekevän oivalluksen. Se iskee kertaheitolla, jolloin maailman näkee uusin silmin, eikä menneeseen enää ole paluuta. Mutta monien muiden täytyy ensin ymmärtää hurja vyyhti haluamiseen liittyviä asioita. Täytyy muun muassa ymmärtää, mitä haluamme, miksi ja minkä takia.

Olemme takertuneita onnettomuuteemme

Mellon teoria on radikaali. Sen lähtökohta on, että emme edes halua olla onnellisia. Haluamme hetken helpotuksen, mutta emme uskalla katsoa tilannetta laajemmasta näkökulmasta. Olemme halujemme pauloissa niin pahoin, että emme edes näe, että toisenlainenkin elämä olisi mahdollinen. ”Surullista on, että teidän ei tarvitsisi kuin istua alas ja miettiä pari minuuttia, niin ymmärtäisitte, miten epätosi on oletus, että olisitte onnettomia ilman sitä, tätä tai tuota. Arvatkaa mitä? Ette te istu ja mieti”, Anthony de Mello sanoo.

Kenties juuri siksi Mellon sävy on hieman kirpeäkin. Hän ei yritä käännyttää ketään. Hän tekee mitä hänen täytyy tehdä: hän kertoo vastuullisesti reseptin, suuren oivalluksensa, mutta tietää, miten pahasti olemme onnettomuuteemme ihastuneita. Pelkät sanat tai toisen ihmisen oivallus eivät riitä muutokseen. Mello tietää, miten pahasti haluaminen koukuttaa. Sen tietävät myös ne, jotka haluistamme hyötyvät. Kun koemme pienenkin oivalluksen, tajuamme miten outoa on, että saatamme haluta esineitä, vaatteita, muskeleita tai auton – ja kuvitella että se lisäisi onneamme.

Mello kertoo, että kuninkaiksi eläminen ei kuitenkaan ole yltäkylläisyydessä kieriskelemistä ja materiaalista runsautta: ”Minä kerron teille, mitä tarkoittaa elää kuin kuningas: Ei tunne minkäänlaista ahdistusta. Ei koe minkäänlaisia sisäisiä ristiriitoja. Ei hermoilua, ei paineita, ei murheita, ei sydänsuruja”.

Olemme riippuvaisia hyväksynnästä

Materiaalin perään havittelu näyttäytyy nopeasti hassuna tapana tavoitella onnea, kun sitä pysähtyy hetkeksi pohtimaan. Tajuamme, että emme voi viedä omaisuuksia mukanamme, ja tiedämme, että rahasta ei juuri ole iloa, jos potee sydänsuruja tai on masentunut.

Varsinaiset haasteet alkavat, kun pohdimme ihmissuhteitamme. Mello puhuu ohjelmoinnista, joka estää meitä elämään totuudessa. Sille me olemme kaikki olleet alttiita. Se tulee voimakkaasti näkyviin hyväksyntää pohdittaessa. Meidät opetetaan lapsesta asti toimimaan niin, että emme aiheuta häiriöitä. Janoamme hyväksyntää ulkopuolelta, joka puolestaan ohjaa toimintaamme.

Niinpä tunnemme olomme hyväksi, kun meidät ja toimintamme hyväksytään. Mutta kolikon kääntöpuoli on kurja olo, joka syntyy siitä jos et tunne olevasi hyväksytty. Asteita hyväksynnälle on erilaisia, mutta arkinen esimerkki on esimerkiksi kohteliaisuuksien lateleminen. Teemme sitä tietoisesti toisille ihmisille, mutta silti ilahdumme, kun joku kehaisee ulkonäköä tai asukokonaisuuttamme.

Juuri suhteissa toisiin ihmisiin olemme haavoittuvaisia. Miten kierteestä voi sitten päästä irti? Erakoitumalla vai ryhtymällä täysin piittaamattomaksi? Kumpaakaan ei tarvitse edes harkita. Edessä on toisenlainen haaste: toisten ihmisten tekojen ei ole määrä hetkauttaa meitä. Lohdutamme kyllä surullista ystävää tai puutumme vääriin tekoihin, mutta emme itse pahoita mieltämme tai tule surullisiksi. Tunnereaktiot vievät energiaa pois itse toiminnasta.

Mello selventää: ”En tarkoita, että emme välitä toisista ihmisistä. Välitämme heistä paljon. Olemme herkkiä heidän tarpeilleen. Heidän hyväksyntänsä tai paheksuntansa ei kuitenkaan hallitse meitä”.

Laitamme onnemme toisten ihmisten käsiin

Äärimmillään ihmissuhteet ovat suhteissa, joiden oletamme perustuvan rakkauteen. Kun suhteessa on kriisejä, etsimme vikoja toisista ihmisistä. Olemme pahoillamme, murehdimme, itkemme, kiukuttelemme.

”Ajatelkaa ihmissuhdeongelmianne. Tiedättekö, mikä on kaikkien niiden ongelmien juuri? Pitäkää nyt tuolistanne kiinni. Te. Hekö? Ei, vaan te itse. Onko teillä hankaluuksia? Te aiheutatte ne. Onko ihme, että se vaikuttaa teihin? Kenellä niitä ongelmia on? Teillä itsellänne, vai mitä? Meidät on kuitenkin opetettu ajattelemaan, että kaikkien muiden on muututtava”, Mello provosoi.

Kun pahoitat mielesi, olet itse aiheuttanut pahaa oloa itsellesi. Ei se toinen ihminen. On sinusta itsestäsi kiinni, viekö toisen ihmisen teot mielenrauhasi. Voit toki pyrkiä keskustelemaan asiasta, mutta älä anna minkään asian saada sinua pois tolaltasi. Moni, joka on kärsinyt sydänsuruista tietää hyvin, miten kuluttavia ne voivat olla. Mutta näkökulma muuttuu, kun havaitset, että valitset kärsimyksen polun aivan itse.

”Kaikki pahastuminen on teissä itsessänne, ei todellisuudessa. Voitte alleviivata sanan kaikki. Aivan kaikki. Kaikki tyynni. Kaikki. Kaikki pahastuminen on teissä itsessänne, ei elämässä. Ei todellisuudessa. Ei maailmassa. Se on teissä itsessänne”, Mello alleviivaa.

Mello ruotii myös parisuhteiden syvintä olemusta. Monet niistä perustuvat vaihtokauppaan – rakkaudella on ehdot: ”Tiedättekö, mitä sellainen rakkaus on? Katsokaa. 'Jos sinä olet hyvä minulle, minä olen hyvä sinulle. Sopiiko? Jos sinä annat minulle, mitä minä haluan, minä pidän sinusta. Sopiiko? Jos sinä et anna minulle, mitä minä haluan, minä en pidä sinusta. Sopiiko?'” Vaihtokauppa ulottuu aamukahvien keitosta uskollisuuteen.

Todellinen rakkaus – joka ei ulotu vain yhteen kumppaniin, vaan maailmaan muutoinkin, on lempeää ja ehdotonta. Maailmaa ei haluta muuttaa, vaan siihen suhtaudutaan rakastaen.

Uudistuminen vie pohjan ohjelmoinniltamme

Mello puhuu toistuvasti siitä miten olemme oman ohjelmointimme uhreja. Juuri ohjelmointi saa meidät havittelemaan onnea mitä erikoisimmin – ja lopulta aina epäonnistuvin – keinoin. Seuraamme toimintatapoja ja yhteiskunnan sääntöjä niitä analysoimatta. Ensimmäinen askel, Melloa myötäillein, vaikuttaisi olevan juuri sen ohjelmoinnin oivaltaminen.

Haluamme olla onnellisia. Mutta emme tiedä, mitä onnellisuus on. Haluamme monenlaisia asioita, koska uskomme, että ne tekevät meidät onnellisiksi: kaunista ulkonäköä, lomaa, rakastavan puolison. Mutta todellisuudessa emme ole onnellisia, koska haluamme niin kovasti olla onnellisia. Onnellisuus on heikoissa kantimissa, sillä voimme menettää sen milloin hyvänsä. Sen voi viedä mennessään sairastuminen, tai arkinen vastoinkäyminen. Asetamme onnelle ehtoja, kun salaisuus todellisuudessa on juuri päinvastainen. Kun lakkaamme haluamasta yhtään mitään, onnellisuudesta tulee pysyvä olotila.

Juuri ohjelmointi saa meidät tilaan, jossa onnemme ja tasapainoisuutemme on jatkuvasti ulkoisten vaikutteiden armoilla. Sekoitamme onnellisuuden sykähdyttäviin kokemuksiin. Miten sitten elää pysyvässä onnellisuuden tilassa, vakavistakin sairauksista tai huolista riippumatta? Sitä taitoa ei voi kenellekään antaa. Oikealle polulle voi ohjata, ja juuri siitä Mellonkin työssä on kysyms.

Itse onnesta voi puhua tarinoiden ja vertauskuvien avulla. ”Meillä on pilvet ja meillä on taivas. Monet itämaiset mestarit sanovat, että ennen valaistumista, ennen kuin he näkivät, he samastuivat pilviin. Valaistumisen jälkeen he samastuivat taivaaseen”, Mello sanoo.

Kuten Mello huomauttaa, jotkut meistä kokevat rajun oivalluksen, joka avaa silmämme kertaheitolla. Toiset taas tarvitsevat aikaa. Prosessissa Mellon kirja on erinomainen apu. Sitä kannattaa lukea useampaan kertaan, ja sen pariin kannattaa palata pitkänkin ajan kuluttua. Silloin saattaa huomata, että viesti aukeaakin uudella tavalla. Mello lainaa Buddhaa: ”Munkkien ja oppineiden ei pidä hyväksyä sanojani kunnioituksesta, vaan heidän on tutkittava niitä samalla tavoin kuin kultaseppä. Selvitää mikä on kultaa – leikkaamalla, raaputtamalla, hankaamalla, sulattamalla.”