Suomalaisten pyhillä eläimillä oli henkistä ja fyysistä voimaa

Muinaisille suomalaisille luonto oli kirkko ja sen eläimet pyhiä. Suomen pyhien eläimien kiistaton kuningas on karhu, jonka nimeä ei saanut lausua eikä kuvaa piirtää. Hirvi herätti pelkoa ja joutsen ihailua. Pyhät eläimet ovat yleensä olleet myös hyviä riistaeläimiä. Joutsenen kohdalla oli kuitenkin toisin. Kuolo korjasi sen, joka uskalsi tappaa joutsenen.

Entisajan ihmiselle luonto on ollut pelottava paikka selittämättömine ilmiöineen ja tutkimattomine kolkkineen. Pelosta on kummunnut myös jotain hyvää: kunnioitus luontoa, sen antimia ja eläinasukkaita kohtaan.

Luonto oli aikoinaan ihmisen kirkko ja metsä suomalaisille rakas. Osa siellä asustavista eläimistä muodostui ihmisille pyhiksi olennoiksi. Yleensä pyhät eläimet olivat hyviä riistaeläimiä. Ne tarjosivat ravinnon, mutta eläimistä välittyi myös henkinen voima, jota sen aikainen ihminen kunnioitti. Eläimet edustivat kukin tiettyjä ominaisuuksia: kettu oli viekas, karhu rohkea, ja monia ominaisuuksia ihailtiin ja yritettiin saada siitä pala itselle vaikkapa pukeutumalla eläimen taljaan.

Kaikista pyhistä eläimistä pyhin oli karhu. Karhu oli itse Metsä, sen kiistaton kuningas, josta on ansiokkaasti tullut maamme kansalliseläin. Suomalaisista kalliomaalauksista on löytynyt runsaasti eläinten kuvia, joista yleisin on hirvi. Karhua sen sijaan ei kuvissa näy ja sen syynä on nimenomaan sen pyhyys. Tämä on verrattavissa kristinuskon käsitykseen siitä, ettei Jumalan kuvaa saa piirtää tai maalata, sillä se on epäkunnioittavaa.

Karhun ympärille on rakentunut runsaat määrät sekä laulettua että kerrottua mytologiaa sekä niihin perustuvia symboleja ja rituaaleja. Eläintä kutsuttiin noin kahdella sadalla kiertoilmauksella, sillä sen nimeä ei saanut lausua ääneen. Tapio, Kouvo, Ukko, Äijä, Aikamies, Luukyrpä ja Metsän hiisi ovat vain murto osa Otson lempinimistä.

Vaarallinen hirvi, jumalallinen joutsen

Kalevalan runoissa ja useissa kalliomaalauksissa kirmaa hirvi, metsän kruunupää. Hirvi on ollut haluttua riistaa ja koska se on maamme suurin eläin, se on herättänyt pelosekaista kunnioitusta. Karhua ei juurikaan pelätty, sillä sen saalistus oli helppoa. Hirvi taasen oli karhua huomattavasti vaikeampi metsästettävä ja kaiken lisäksi vaarallinen. Kun metsästäjät saavuttivat hirven, eläin kääntyi hyökkäykseen ja massiivinen keho uhmakkaine sarvineen kysyi rohkeutta sen silmiin tuijottavilta metsästäjiltä. Hirven katsottiin kuuluvan Hiidelle ja jos sen onnistui saamaan saaliiksi, pidettiin sitä haltian suosionosoituksena.

Suomalais-ugrilaisia kansoja yhdistää vesilintumytologia, minkä vuoksi niitä kutsutaan vesilinnun kansaksi. Kalevalan luomistarinan mukaan maailma syntyi haljenneesta sotkan munasta, jonka alapuolesta tuli maa, yläpuolesta taivas. Pyhistä linnuista kaksi on kuitenkin ylitse muiden: joutsen ja kurki.

Muinaisissa kalliomaalauksissa esiintyy hirven lisäksi usein joutsen. Sen puhdas valkeus ja suuri koko ovat herättäneet ihailua, ja joutsenen on ajateltu olevan jumalallista alkuperää. Karjalaisen uskomuksen mukaan joutsenta ei saanut millään tavoin vahingoittaa, sillä esimerkiksi joutsenen tappaminen toi kuoleman myös itse tappajalle. Näin kävi myös Kalevalassa Joukahaiselle, joka tappoi Tuonen joessa uivan joutsenen. Joutsen onkin toiminut yhteytenä tuonpuoleisen eli Tuonelan ja elävien maailman välillä. Ajateltiin, että pitkän kaulansa ansiosta joutsenella on kyky katsoa maailman eri tasoille.

Myös kurki on ollut erittäin arvostettu lintu, saamelaisille se on ollut lintujen kuningas. Kalevalassa kurjen huuto johtaa Sammon tuhoon. Kurki on symboloinut viisautta ja pitkää ikää eikä ihme, sillä se on yksi pitkäikäisimmistä linnuista eläen jopa 20-30 vuotta.