Viel 10.3.23: Ajan kieleke
Sataa edelleen, tätä loputonta sadetta. Olen niin tottunut astumaan ulos auringonpaisteeseen, ympäri vuoden, että tämä rajoite hämmentää minua. Pitkittynyt kuivuus oli viheliäistä, mutta kaikki se kultainen, lämmin valo oli melko mukavaa.
En tunnu kykenevän rauhoittumaan yhteen tehtävään. Jos minulla olisi jokin mielenkiintoinen kirja, aloittaisin sen. Hermostuneisuuteni johtuu osittain tästä hermoja raastavasta sateesta, mutta se ei ole koko tarina. Auttaa, kun muistaa neuvon "vain hengittä". Muutaman sekunnin olen ankkuroitunut siihen, mitä, kuka ja missä olen.
Vaikka tunnen, että jokin henkinen aktiviteetti voisi olla hyödyllistä, katson niin väistämättä eteenpäin ja kaipaan niin kuumeisesti sitä, mikä meille on luvattu, että tuollaiset ponnistukset tuntuvat vierailta. Tutkiskelen henkisten kirjojeni hyllyä, mutta mikään ei kuiskaa: "Lue minut."
Onko minun tarkoitus olla kireä? Ei varsianisesti huolissani, mutta valpas? Toisessa elämässä, toisessa ajassa, olen voinut kutsua sitä taisteluvalmiudeksi.
En halua tyynnytettävän unettavilla, henkisillä ajatelmilla. "Muista hengittää" on jokseenkin ainoa sen suuntainen neuvo, jonka pystyn käsittelemään tällä hetkellä.
*****
Shakespeare ikuistaa mielialan täydellisesti, kuten hän usein tekee. Vaikka nykyinen monikerroksinen ja moniulotteinen vapaustaistelumme muistuttaa vähän muinaisajan kuvattuja taisteluja, tunteet taistelua edeltävänä iltana kaikuvat vuosisatojen välillä. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin – koska asettuneena viihtyisään Santa Barbaran alueen kotiini, tuskin olen alivarusteltu talonpoika, joka yöpyy kovalla maalla tietäen, että saattaa kuolla huomenna – tunnen kiistatonta sukulaisuutta noihin entisajan sotilaisiin.
Kykenenkö ilmentämään "kovapiirteistä raivoa"? Tuleeko tarvetta puolustaa intohimoisesti ja kiivaasti kotiamme, maaperäämme?
Kaikki tuntuu mahdolliselta. Usein sanotaan, että vain harva ihminen tällä planeetalla tietää, mitä on varastossa, niitä jotka ovat katsoneet taikalasiensa läpi ja nähneet todellisen tulevaisuuden ja tulevat tapahtumat.
Ja kuitenkin ... ja kuitenkin. Minulla ei ole taikalaseja tai erikoisetuoikeuksia, mutta tiedän: emme voi ikuisesti vain odottaa ja odottaa. Tulee aika, jolloin olemme ihan ponnahduslaudan päässä ja kallistumme sen yli, joko meitä työnnetään takaa tai lähdemme oman täyden vahvuutemme ja riemumme myötä. Niin tai näin, putoamme tämän ajan kielekkeen yli.
Vedän kerran tietoisesti henkeä. Kissa kehrää sylissäni. Loputon sade jatkuu.
Kenties selvitän tieni muutaman kohtauksen läpi Henrik V:ssä. Shakespeare sai minut hämilleen collegessa, ja minusta se on edelleen pelottava. Mutta melkein kuin musiikkia, voin imeä tunnetta noiden sanojen kautta, vaikkei niissä ole oikein tolkkua minulle.
Ajankohtaisen draamamme viimeinen näytös on vielä kirjoittamatta, sillä juoksevassa ajassa ei varmaan mitään ole kirjoitettu kiveen. Säilytän sen uskon, minkä voin, kyyristyneenä vertauskuvalliseen bunkkeriin – hengitän syvään, ja hengitän ulos rukouksen, että hyvä voittaa pian, pian, pian.
Kirjoittanut Catherine Viel (goldenageofgaia.com)
10.3.2023
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
