Tinder 11 23: Tämän vuoksi

Monia tarinani paloja on loksahdellut paikoilleen näiden reilun 20 vuoden aikana. Jatkuvan etsimisen levottomuus, palava halu ymmärtää ”miksi”, tyrmistys loputtomista uskonnollisista epäjohdonmukaisuuksista, ”Jumalan” aivan liian ihmismäiset piirteet, epäluulo siinä, että minulla OIKEASTI on sanottavaa elämäni koreografiassa – kaikkeen tähän ja muuhun on vastattu, se on tyydytetty ja laitettu levolle. Elämässä on nyt tolkkua. Tiedän, mistä tulen, miksi olen tällä ja mihin olen menossa – eikä siksi, että joku ”auktoriteetti” kertoi minulle sen. Tuo tietäminen on yhtä totta, kuin kokemukseni tästä päivästä.

On ollut uskomaton matka, mutta aivan kuten missä tahansa suuressa saagassa, tiellä loppunäytökseen on ollut karikkoja, traumoja, harhaanjohtamista ja katastrofeja. Kun kuuntelin ensimmäisen kerran Atlantis Rising (= Atlantis nousee) (nyt osa Wound of Isis -sarjaa (= Isiksen haava)), muistan tunteneeni kunnioitusta ja kauhua niistä tarinoista, joita Tobias kertoi noista ajoista Atlantiksella. Ne herättivät hyvin syvää vastakaikua minussa – tiesin olleeni siellä, ja soluni muistivat tuon ihmeen/ihmetyksen ja tuskan.

Vuosien saatossa Atlantiksesta tuli yleinen aihe Tobiaksella ja Adamuksella. Keräsin vähitellen enemmän ja enemmän tarinani paloja, sen vääjäämättömän tiedostamisen rinnalla, etteivät jotkut noista vanhoista elämistä olleet aina historian ”oikealla” puolella. Yhdessä Thresholdin (= kynnys) sessiossa Adamus selitti juurta jaksaen sen, mitä olin alkanut ikävästi epäillä: me – minä ja rakkaat shaumbra-ystäväni – olimme luoneet pääpannat Atlantiksella, saaden aikaan hyödyllisen muutoksen, mutta myös aivan liian monia kammottavia seuraamuksia. Ja olemme nyt takaisin täällä, yrittäen oikaista asiat sen syyllisyyden vuoksi, jota edelleen kannamme. Muistan, että menin yksin ulos tuon session nauhoittamisen jälkeen, ja kykenin hädin tuskin hengittämään. Hän sanoi sen selvästi: ”Teidän haavanne, syyllisyytenne, kauan sitten olleista ajoista ovat suurempia kuin useimpien ihmisten.”

Se kaikki tuli taas esiin, kun Adamus puhui Hapirusta lokakuun shoudissa. Tämä ei ole mikään kuvitteellinen tarina jostain kaukaisesta paikasta kauan, kauan sitten. Se on meidän tarinamme. Se on MINUN tarinani. Minä olen Hapiru, ja olen taistellut noita oikeamielisiä taisteluja yhtä suuren intohimon, vakaumuksen ja unohduksen kera kuin kuka tahansa. Ongelmana on, että ne ovat taisteluja. Valta on viettelevää, kosto houkuttelee aina, ja mahdoton ”silmä silmästä” -”tasapainottaminen" ei koskaan lopu. Nytkin kirjoittaessani tätä minun täytyy kysyä, taistelenko minä noiden sotien loppumisen puolesta? Taistelenko minä noita taisteluja?

Se on pelottava kysymys.

Sen tiedän, että mikään mikä muistuttaa menneisyyttä, ei auta – ainoastaan viisaus.

Unessa pari yötä sitten olin sodassa Israelissa. En ollut ihminen maankamaralla, vaan nujakan ”yläpuolella” – epäilemättä yksi monista olennoista jotka tarjosivat läsnäoloa ja apua. Unessa panin merkille joitain hyvin kummallisia olentoja. Ne olivat mustia, pyöreähköjä ja möykkyiseltä näyttäviä humanoidijuttuja, ja ne kyyhöttivät ikään kuin rakennustelineillä tai katselualustalla ja katselivat tuota taistelua, ollen kummallisen kiireisiä sen jatkamisen kanssa. Jos joku ihminen ”maassa” piti tauon ja ihmetteli sitä väkivaltaa, johon hän osallistui, nämä olennot tökkäsivät häntä jollain tavalla, yllyttäen jatkamaan taistelua. Aikomuksenaan olla koskaan antamatta hetkeäkään pohdiskeluun tai sisäiseen kyseenalaistamiseen, nämä kummalliset olennot olivat yhtä aktiivisia konfliktin kummallakin puolella.

Ne olivat fiksoituneet tuohon näkymään ja tietoisia hyvin vähän muusta kuin taistelun ylläpitämisestä, sekoittaen ikään kuin kekäleitä pitääkseen tulen palamassa. Kun tulin tietoiseksi niistä, ne pysähtyivät ja tuijottivat minua pimeyden ja reagoimisen tyhjin ja ilkeämielisin silmin. Tunsin niiden odottavan, ja melkein usuttavan minua tekemään jotain, mitä tahansa, mihin ne reagoisivat taas uudella räjähdyksellä ihmisulottuvuudessa. Ne eivät oikeasti välittäneet, mitä maan pinnalla tapahtui, ainoastaan siitä, että ”tulen” palaminen jatkui. Katsoin takaisin vakaalla ja neutraalilla katseella. Mitään ei tapahtunut. En yrittänyt estää tai muuttaa, mitä ne tekivät, joten ne eivät voineet reagoida mihinkään, kuin kissa jolla ei ole mitään jahdattavaa, kun hiiri ei liiku. Hämmennys häivähti niiden kummallisilla, mukulamaisilla kasvoilla, ja heräsin.

Nuo olennot olivat myös Hapiruja. Eivät pahoja eivätkä hyviä – ne elivät vain perhekaavan mukaan, tietämättömänä, että se on vanhaa ja väsynyttä peliä, joka ei vie mihinkään. Jumiutuneena toistamaan ja tietämättömänä seuraamuksista, ne olivat vain alkeellisesti tietoisia toimistaan. Kuin lapsia jotka tökkivät muurahaispesää, huvittaen itseään pitämällä muurahaiset vimmaisina – jos toiminta joskus hidastuisi, tarvittiin vain uusi tökkäisy.

Muutama päivä ennen tämän kirjoittamista, palasin täydellisen upealta 10 päivän lomalta. Kävin perheen luona, tutustuin uusiin ystäviin, uppouduin luontoon ja nautin siitä, että olin irti rutiineistani ja maailman ongelmista.

Pari uusista ystävistä on 2- ja 5-vuotiaat, ja sain yhteyden heidän viattomuuteensa ja ihmetykseensä sekä heidän draamamieltymykseensä. Kun lapsi fiksoituu johonkin kiellettyyn tavaraan tai vaaralliseen toimintaan, hyvä vanhempi oppii kääntämään hänen huomionsa jollain uudella ja mielenkiintoisella, eikä rankaise tai taistele lapsen halua vastaan. Katselin tyytyväisenä, kun isä ei ollut moksiskaan taaperon huudoista, tarjosi vain uutta lelua tai toimintaa vetämään hänen huomionsa.

Ja nyt valkenee.

Voisiko olla, että ratkaisu kaikkeen tähän sotaan ja traumaan on … häiriötekijä? Pimeään kyykistyneenä nuo tietämättömät enkelit tietävät vain sen toistamisen, mitä ne ovat tehneet aioneita. Mutta kun valo syttyy, kirkkaat uudet mahdollisuudet voisivat vangita niiden huomion.

Sotien lopettamisessa ei ole kyse voittamisesta lopultakin … tai vakuuttamisesta tai nujertamisesta tai perusteluista tai mitään muusta kaksinaisuuden muodosta. Siinä on kyse täysin uuden kokemuksen tarjoamisesta – niin kauniin ja houkuttelevan, että aseet putoavat ja taistelu unohtuu. Se toimii – katselin sen tapahtuvan uudestaan ja uudestaan noiden lasten kanssa. (Näin myös, miten yritys käyttää järkeä tai valtaa sai ne huutamaan vain kovempaa.)

Nuo ei-fyysiset olennot jotka jumittavat automaattiohjauksella, ovat vain lapsellisia enkeleitä, joilla on vielä viisautensa ansaitsematta. Ne ovat kuin väsyneitä ja kärttyisiä 2-vuotiaita, fiksoituneena siihen yhteen asiaan, jonka ne osaavat – iskeä tuohon muurahaispesään saadakseen pientä draamantunnetta, joka ruokkii niitä. Taaperoiden tapaan ne eivät vielä tiedä, mitä ihmeitä odottaa, kun ne lopulta kääntyvät poispäin tuosta pelistä. Mutta me tiedämme.

TÄMÄN vuoksi ilo on vallankumouksellista. TÄMÄN vuoksi on kriittisen tärkeää elää parasta elämäämme juuri nyt. TÄMÄN vuoksi, rakas shaumbra, syyllisyyden ja kärsimyksen täytyy lähteä. On aika tarjota jotain uutta enkelisisaruksillemme, jotka leikkivät edelleen pimeässä. Ne rakastavat elämää yhtä paljon, kuin me – jos vain näytämme niille, miten suurenmoista se on.

Tämä ei ole aikaa esittää tyhmää ja tietämätöntä, ja käyttäytyä, ikään kuin emme vielä ”tajuaisi”. Me olemme niitä, jotka kyllästyivät ja sanoivat ”ei enää” ja loivat Maan selvittääkseen sen – ja olemme selvittäneet. Nyt on aika astua laboratorioista takaisin todellisuuteen – todelliseen todellisuuteemme, jossa mikään ei satu tai kuole – ja heiluttaa kirkasta ja säteilevää uutta elämää noiden tenavien edessä. Kyse ei ole vimmaisten ja taistelevien muurahaisten muuttamisesta – ne, rakkaat kanssaihmisemme, haluavat oikeasti palata rauhaan ja järjestykseen. Eikä kyse ole taaperoiden tökkimiskeppien ottamisesta tai heidän laittamisestaan jäähylle. Kyse on sanomisesta: ”Hei, katso tänne! Katso, mitä löysin!”

Säteile kirkkaasti, leiki ankarasti ja rakasta syvästi, rakas shaumbra. Luovu häpeästä ja pelosta, koska iloisen elämäsi kirkkaat ja säteilevät aarteet muuttavat kaiken.

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)

Marraskuun 2023 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine