Tinder 08 23: Luota paskaan

Kun olin varttuessani hyvin harras kristitty, yksi kiihkeästi toivomistani asioista oli kyky ottaa pois ihmisten kärsimys. Rakastin tarinoita Jeesuksesta parantamassa ihmisiä, joko ystävällisyytensä ja viisautensa avulla tai parantavalla kosketuksellaan. Voi, kyetäpä tekemään sellaisia ihmeitä muiden elämässä! Minua ruokkii edelleen tämä halu, vaikka unelma taikasauvan heilauttamisesta on väistämättä antanut tietä realistisemmalle ja kunnioittavammalle "näytä ja kerro" -lähestymistavalle (suom. huom. harjoitus, jossa oppilaat tuovat jonkin esineen kouluun ja kuvaavat sitä luokalle). Jos voin jakaa jotain, mikä toimii minulla, kenties se valaisee mahdollisuuden jollekin toiselle. Loppujen lopuksi jokaisen suuren tai pienen oivalluksen täytyy tulla jokaisen ihmisen sisältä, hänen omana täydellisenä aikanaan. On vaikea katsella muiden kärsivän, mutta minun täytyy luottaa siihen täydellisyyteen, jonka tiedän jo olevan siinä.

Sadat shaumbrat ovat käyttäneet vuosia ja vuosikymmeniä tietoisuuden tutkimiseen, oppien, keitä he ovat, jakaen muiden kanssa, ja nauttien shoudeista ja muusta CC-materiaalista. Ja kuitenkin hyvin monet edelleen ihmettelevät, milloin elämä lopultakin paranee, milloin heidän kehoonsa lakkaa sattumasta, milloin yltäkylläisyys alkaa virrata, ja kaikkia niitä ihmeitä, joita he tuntevat Tobiaksen ja Adamuksen luvanneen. Kaipauksen täyttämänä tulee kysymyksiä: "Mitä muuta minun täytyy tehdä oivaltaakseni sen täydentymisen ja ilon, joka on taattu? Milloin vihdoinkin tunnen sieluni ja olen yhteydessä siihen?"

Koska minulla on ollut paljon noita samoja hetkiä, tajuan sen! Mitä itua on käydä läpi kaikki se paska, jos mitään ei ilmene siitä hyvästä, ei mitään konkreettisia muutoksia elämässäni? Loppujen lopuksi, voin jakaa vain tuon ratkaisun "ympäriltä", antamatta sitä suoraan, koska vastaukset löytyvät ainoastaan sisältä. Kyse on siitä, mistä etsin ja mitä valitsen havaita.

On ihmisluonne etsiä lohtua ja pelastusta tuolta ulkoa, tuolta ylhäältä tai mistä tahansa tämän tässä ulkopuolelta. Jos kehooni sattuu, haluan jotain korjaamaan sen. Jos tunnen yksinäisyyttä, haluan jonkun tuovan minulle lohtua. Jos rahaa on niukasti, haluan ihmeen laskeutuvan postilaatikkooni. Tuntuu siltä, että elämä on aina ollut "jotain parempaa kuin tämä" -unelman jahtaamista.

Valitettavasti tämä takaa-ajo ei koskaan tyydyty, koska juoksen väärään suuntaan. No, ei se ole väärä, varsinaisesti. Tuo takaa-ajo on tuonut minulle elämiä täynnä rikkaita kokemuksia, ihmettä, tuskaa ja kaikkea muuta. Mutta silloin kun olen saanut tarpeekseni, kovempi jahtaaminen tai nopeampi juokseminen ei vie minua haluttuun palkkiooni. Ratkaisu siihen pääsemiseen – jälleenyhdistyminen sieluni kanssa ja elämä kärsimyksen yläpuolella – on hyvin, hyvin yksinkertainen. Mutta tuolla karulla hetkellä, jolloin tarvitsen sitä eniten, se ei näytä tai tunnu juurikaan ratkaisulta.

Tässä on tuo salaisuus: lakkaa yrittämästä päästä jonnekin muualle ja ole juuri tässä, tämän hetken karuuden ja sekasotkun ja turhautumisen – paskan – keskellä. Olemme kuulleet sen miljoona kertaa: ainoa tie ulos on sisään. Se ei merkitse: "Okei, olen sisällä, päästäkää minut nyt ulos!" vaan: "Ei ole muuta jäljellä, paitsi olla kokonaan sisällä." Piste.

Sen tiedän, että kaikki mitä koen, on oma luomukseni. On se sitten tietoisesti valittua tai ei, niin kaikki kauneus ja armo tai kaaos ja draama, jokaisen hetken joka hiven, on lahja Minulta minulle. Silloin kun voin avautua tuolle mahdollisuudelle, se asia mitä olen jahdannut, pujahtaa vähän lähemmäs. Se ei merkitse, että kaikki menee niin, kuin haluan, tai että elämä lakkaa sattumasta. Se merkitsee, että muistan kaiken olevan hyvin riippumatta siitä, mitä tuo "kaikki" sisältää, ja koska se on Minun lahjani minulle, jotain hyvää on varmasti sen tuloksena – JOS lakkaan jahtaamasta ja pysyn tässä vastaanottamassa sen.

Minulla oli hiljattain äärimmäisen tuskallinen terveysongelma. Fyysinen kipu on hyvin häiritsevää ja vie PALJON huomiota, ja tämä leimahti keskellä superintensiivisiä työaikatauluja, jotka eivät odottaisi, kunnes minusta tuntuisi paremmalta. On helppoa tuntea olevansa valaistunut ja seesteinen, silloin kun keho ei huuda. Mutta kivun myötä kaikki nuo ylevät ihanteet lentävät ikkunasta ulos. Uudestaan ja uudestaan muistutin itseäni palaamaan hengitykseen ja ainakin yrittämään vastaanottaa tämän kokemuksen, vastustamatta sitä. Mutta monta kertaa unohdin, jännityin ja vetäydyin kehosta, kunnes se oli käytännössä automaattiohjauksella. Se on ymmärrettävä reaktio kipuun, mutta periaatteessa itseni hylkääminen saa tuntumaan vielä pahemmalta.

Siis hengitin ... olin kivun kanssa ... unohdin ... hengitin ... olin kivun kanssa ... uudestaan ja uudestaan. Joskus hermostoni tuntui ylikuormittuneelta, tulvi yli stressihormoneja ja oli valmis pettämään. Pidin hyvää huolta kehostani, ollen mahdollisimman lempeä ja tukeva, kun se käsitteli tuota tilannetta, mutta joskus kyyneleet olivat ainoa ilmaisumuoto, josta se kykeni suoriutumaan. Yritin muistaa, että kaikki palveli minua ... jotenkin. Lopulta hoidon ja lääkkeiden myötä asiat alkoivat kääntyä. Kivun voimakkuus väheni, ja minusta alkoi tuntua taas enemmän itseltäni.

Lyhyesti sanottuna, kävin muutaman viikon läpi täyttä paskaa. Siis miksi kehotan "luottamaan siihen"? No, jos uskon, että kaikki ON oikeasti lahja Minulta minulle, niin on tolkullista luottaa omaan luomukseeni. Muuten en vastaanota tuota lahjaa, ja Itse lähettää sen vain uudestaan. (Ei kiitos!) Tietysti kaikki nuo ihmisjutut tulivat esiin – Miksi minä? Miksi nyt? Miksi tätä? Mitä vit**a? – mutta (tavallisesti) vastasin noihin kysymyksiin: "Koska se (toivottavasti) palvelee minua."

Päätin kuvitella tuon kidutuksen siunauksena, vaikken pystynyt vielä kuvittelemaan miten, ja vähitellen tuo mahdollisuus alkoi tulla esiin. Laittaessani koko kehon ämpäriini (artikkeli "Minun ämpärini" 05 23) uudestaan ja uudestaan, luotin ja kuvittelin, että se vanha jumiutunut paska energia, joka aiheutti tuon kivun, liukeni ja vapautui. Ja eläköön mielikuvituksen luova voima! En pystynyt kuvittelemaan parantumista, ollessani liian syvällä sen vastakohdassa, mutta pystyin kuvittelemaan, että se toi jonkin vielä tuntemattoman lahjan. Ja nyt kun kehoni toipuu, tunnen tosiaan uutta selkeyttä, tasapainoa ja syvää aistillisuutta, jota olen kaivannut.

Tämä "luota paskaan" -juttu pätee myös ulkopuolellani. Tuntuu siltä, että kaikki ovat takakireitä tällä hetkellä, ja kun minulle rakkaat ihmiset onnistuvat ärsyttämään toisiaan, on vaikea katsella, kun tuota paskaa alkaa nousta. Jos he vain kysyisivät neuvoani – ja seuraisivat sitä, tietysti. Jos he vain vetäisivät syvään henkeä ja näkisivät asiat toisen perspektiivistä. Jos henkilö A vain tekisi näin ja henkilö B sanoisi niin. Jos vain ... ja siinä sitä ollaan, haluten taas tuota korjaustaikasauvaa (se on kuin keijusauva, mutta vähemmän realistinen; suom. huom. sanaleikkiä). Mutta jos todella uskon siihen, heidän paskansa on yhtä paljon lahja kuin omani. Ja jos heidän paskansa vaivaa minua, se on MINUN paskaani, mahdollisesti muistuttaen minua myötätunnosta.

Ainoa tie ulos on sisään, on kyse sitten kivusta, integroinnista, yltäkylläisyydestä tai jostain muusta, mitä toivomme.

Eräs hyvin rakas ja viisas ystävä (joka ei seuraa Crimson Circleä) kertoi minulle hiljattain, mitä hän oli oppinut vaikeiden tunteiden käsittelemisestä. Haluaisin jakaa sen tässä (hänen luvallaan), koska tuo viisaus on erittäin käytännönläheistä.

Tunnetta kohti kääntyminen

"Hyödyllisin harjoitus jonka olen löytänyt tuskallisten tunteiden käsittelemiseen, on kääntää huomioni tuohon tunteeseen, ollen täysin sen kanssa. Usein silloin kun vaikeita tunteita nousee, minulla on taipumusta yrittää välttää tai paeta tuota kokemusta toiminnan, alkoholin, ihmisten, huumeiden, viihteen, työn, bisneksen, reagoivan ajattelun tai muiden häiriötekijöiden avulla. Tuota tunnetta kohti kääntyminen voi tuntua intuitionvastaiselta, koska olen siinä hetken hiljaa ja annan täyden huomioni tuolle epämukavalle tunteelle, sen sijaan että käännyn poispäin siitä.

Huomaan sen auttavan, kun olen yksin, hiljaa paikallani ja olen läsnä sille, mitä sisälläni tapahtuu. Tässä kokemuksessa en ole kovin kiinnostunut järkytykseni tarinasta, vaan niistä aistimuksista, joita on. En halua mennä yksityiskohtiin siinä, miksi tunnen näin tai miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, vaan olen vain tuon tunteen kanssa kehossani. Missä tunnen sen? Miltä se tuntuu? Pidän näitä kysymyksiä kevyesti pitämään huomioni tuossa kokemuksessa. Jos nousee muita sukulaistunteita, kuten itsensä tuomitseminen, viha tai itsensä epäileminen, voin ottaa ne prosessiin mukaan ja tuntea myös niitä. Ei ole tavatonta, että nousee kyyneleitä, tai joskus on hienosta paniikkia, kuin räjähtäisin ulos kehostani. Ajattelen, että sekin on ok, ja se menee ohi.

Olen tässä suorassa vaikeiden tunteiden kokemisessa niin kauan, kuin ne ovat aktiivisia, on se sitten 5 minuuttia tai tunti. Aikanaan ne näyttävät häviävän tai "tulevan sulatetuksi" ja vähemmän akuutiksi. Sitten kun tunne rauhasta tai "ok-udesta" palaa, jatkan päivääni.

On erittäin hyödyllistä säilyttää ystävällisyys itseäni kohtaan tässä prosessissa. En yritä kärsiä tai olla kurja, enkä tietenkään rangaista itseäni. Tässä ei ole kyse itseni korjaamisesta tai tekemisestä paremmaksi millään tavalla. Siinä on kyse pelkästään olemisesta vaikean kokemukseni kanssa, lempeän ja ystävällisen tietoisuuden kera, ja minusta se on rakastavin asia, jonka voin tehdä itseni hyväksi."

Kuten meille on kerrottu hyvin monta kertaa, integrointi ja Oivaltaminen ovat luonnollisia asioita, ja jokainen löytää lopulta oman tiensä. Jälleenyhdistyminen Itsen kanssa ja kaikki muu, mitä kaipaat, tapahtuu lempeinä hetkinä, jolloin olet vain läsnä itsesi kanssa, myös – ja erityisesti – silloin kun asiat tuntuvat paskoilta. Näin suuren luottamuksen lisäksi ei tarvita mitään muuta.

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)

Elokuun 2023 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine