Tinder 03 24: Jumista irtoaminen

Energia palvelee aina. Se on myös hyvin kirjaimellista, ja joskus kommunikoi niin suoraan ja yksinkertaisesti, ettei ole vastaan väittämistä.

Keskellä helmikuun shoudia meitä kunnioitetaan eeppisellä lumimyrskyllä. Muutamassa tunnissa sää muuttui tihkusateesta valkoiseksi maisemaksi, jossa oli 20 senttiä raskasta, märkää lunta. CC:n henkilökunta joka oli käymässä Meksikosta, oli iloissaan! Mutta pizzajuhlien jälkeen paikalliset ystävämme olivat valmiita lähtemään pois. Teillä olisi kaaosta, ja heidän kotimatkansa kestäisi paljon tavallista pidempään. Siis oli aika etsiä lapiot, luudat, käsineet ja kaikki muu, mikä auttaisi siirtämään lunta, jotta autot pääsisivät pois auraamattomalta parkkipaikalta.

Muutama meistä meni ulos ja alkoi kaivaa, ensin puhdistaen polkuja, jotta ihmiset pääsisivät autoilleen. Yksi kokeneista autoilijoista teki muutaman kierroksen parkkipaikalla tallaten raiteita lumeen ja sitten tarjoutui hyppäämään ratin taakse ja maanittelemaan kunkin auton pois parkkipaikastaan. Me muut heittelimme lunta vasemmalle ja oikealle, kaivaen auton toisensa jälkeen, ja virnistellen vettä tippuvista hiuksistamme ja läpimäristä kengistämme huolimatta. Se oli energinen tiimiponnistus, joka kesti yli tunnin, kun shaumbrat saivat yksitellen autonsa matkaan ja uskaltautuivat lähtemään kotiin. Mutta yksi kokemus päihitti ne kaikki.

Lunta oli niin paksusti, että jotkut autot jäivät mahastaan kiinni yrittäessään ajaa ulos, ja sitten meidän täytyi kaivaa niitä taas. Yksi näistä autoista oli söpö, pieni Volkswagen Beetle. Sen omistaja oli valmiina lähtemään, joten kaivoimme kiireisenä. Kun sillä näytti olevan tarpeeksi tilaa, menimme ajamaan sen ulos, mutta se juuttui välittömästi liukkaaseen ja märkään loskaan. Takaisin lapioiden varteen. Sitten toinen yritys saada se ulos – tällä kertaa useita ihmisiä työntämässä, mitä seurasi uusi liuku toiseen lumikinokseen. Parkkipaikka viettää hieman alaspäin, ja toistettuamme useita kertoja tämän ”lapioi, työnnä, liu’u, lapioi”, joku huomautti: ”Hemmetti, taistelemme gravitaatiota vastaan!”

Adamuksen viesti aerotheonista ja ”laajentavasta gravitaatiosta” oli tuoreena mielessäni, ja huusin: ”Ihan oikeasti, Adamus, anna jo olla!” Mutta joka kerta kun kaivoimme Beetlen ja yritimme ajaa sen pois, se vain liukui sivuttain syvemmälle lumeen. Lopulta se oli kiinni lumipenkassa, joka oli kohtisuorassa sen parkkipaikkaan nähden, ja se kieltäytyi edelleen irtoamasta. Aloimme kaikki ihmetellä: ”Mikä ihme tässä on vikana??”

Sitten eräs tarkkaavainen lapioija huomasi, että takarenkaat eivät vaikuttaneet kääntyvän. ”Ei tietenkään, se on etuvetoinen auto”, joku muu huomautti.

”Joo, mutta niiden pitäisi silti pyöriä!”

Oivallus valkeni lopulta, ja joku tarkisti käsijarrun. Se oli ollut koko tämän ajan päällä! Ihan sama, miten paljon lunta poistimme tai miten kovaa työnsimme ja vedimme autoa, emme koskaan onnistuisi, ennen kuin jarru olisi vapautettu.

Poistimme lumen vielä kerran, ja lopultakin – hei, hei Beetle. Kaikkien uupuneiden lapioijien naurunremakka kuului varmaan korttelien päähän. Kun Adamus oli juuri kehottanut meitä lopettamaan kompromissien tekemisen, kiinnipitämisen/odottamisen ja vain MENEMÄÄN, emme olisi voineet pyytää parempaa havaintoesitystä siitä, mitä hän tarkoitti!

Myös gravitaation ”raskaan” puolen voi voittaa, tai ainakin kompensoida sellaisilla asioilla, kuin tehokas moottori ja hyvät renkaat. Mutta jos oma sisäinen jarruni on päällä, mikään määrä avuliaita enkeleitä tai elämää muuttavaa viisautta ei voi saada minua pois itse aiheuttamastani jumituksesta.

Monet shaumbrat, myös useat juuri tuossa shoudissa, ovat ilmaisseet voimakkaan turhautumisensa siihen, ettei mitään oikeasti tapahdu. Ihan sama, miten paljon he haluavat sitä, miten päättäväisiä he ovat sallimaan, tai miten kyllästyneitä he ovat peleihin, he tuntevat edelleen olevansa jumissa. Adamus tunsi tuon turhautumisen ja sanoi:

” Räjähdetään vanhan gravitaation, rajoitusten ja pelkojen läpi. Päästään pois mielestä, ja vain tehdään se. Ja jos tarpeeksi moni shaumbra kerääntyy tähän, haluaa tätä, se tapahtuu.”

No, oli paljon ihmisiä, jotka halusivat tuon auton irti, ja edistyimme vähän jokaisella monumentaalisella ponnistuksella. Mutta loppujen lopuksi, lumi tai gravitaatio tai massatietoisuus tai mikään muu ulkoinen ei ollut ongelma. Sisäinen jarru täytyi vapauttaa, ennen kuin mikään voisi oikeasti muuttua.

Adamus jatkoi:

” Jotkut teistä kokevat jotain esteitä, asioita jotka pidättelevät teitä, ja miettivät, ovatko nämä vain pelkojanne tai kenties ette ole valmis. Se on tietysti vanhaa gravitaatiota, ja se on ihmismielen ihmettelyä. Mutta hyppäämme vain sen yli. Menemme vain sen yli. … Vanha fokus sanoisi, että sinun täytyy tehdä jotain, sinun täytyy tehdä työtä siihen, sinun täytyy ponnistella siihen. Mutta se saa aikaan vain lisää vanhaa gravitaatiota.”

Tuon auton saaminen irti lumipenkasta oli suurta taistelua gravitaation kanssa. Ainoa asia jota emme yrittäneet, oli nostaa se lumen yli, mikä tietysti tekisi gravitaatiosta vain … pakottavampaa. Mutta loppujen lopuksi kyse ei ollut työntekemisestä ja yrittämisestä kovemmin. Kyse oli käsijarrun vapauttamisesta. Ja mikä se tarkkaan ottaen on?

Auton hätäjarru (suom. huom. käsijarrua sanotaan USA:ssa myös hätäjarruksi) on pitämässä sen turvallisesti paikoillaan siellä, minne olet jättänyt sen, jottei se lähde vierimään mäkeä alas tai törmää johonkin. Energiajarru ihmisessä palvelee jokseenkin samaa tarkoitusta – pitää meidät turvassa – ja olemme laittaneet paljon näitä sisäisiä käsijarruja elämiemme aikana maan päällä. Alun perin ne olivat välttämättömiä estämään meitä leijumasta muihin ulottuvuuksiin. Aineeseen ruumiillistuminen oli kuin parkkeeraamista hyvin jyrkkään mäkeen – luonnollinen taipumus oli olla PYSYMÄTTÄ paikoillaan! Ja ajan kuluessa opimme laittamaan näitä jarruja paljon, monista muistakin syistä.

Kidutettu itsemme ilmaisemisesta? Laita hätäjarru pitämään hiljaa.

Pilkattu outoudesta? Laita hätäjarru pitämään pää alhaalla ja sopimaan joukkoon.

Sydän petetty ja särkynyt? Laita hätäjarru pitämään läheisyys käsivarrenmitan päässä.

Ja niin edelleen.

---

Minulle on tullut automaattirefleksiksi laittaa käsijarru päälle, kun parkkeeraan autoni, silloinkin kun se ei ole tarpeellista. Samalla tavalla sisäisistä hätäjarruistamme tulee oletusreaktioita, joita emme enää edes huomaa. Mutta silloin kun ympärillämme on enkeleitä, kaikki on ”mene”, emmekä silti mene, on hyvä aika tarkistaa sisäiset asetukset.

Itse huomaan sisäisen hätäjarrun läsnäolon supistumisen ja kuristumisen tunteesta, joka tulee esiin. Se voi olla sidottu johonkin noloon muistoon tai pieneen tuhlaamiseen itseeni tai tulemiseen muiden huomaamaksi tai rakkaan ihmisen ärsyttämiseen – jokseenkin mihin tahansa. Mestari kohtaa nuo hetket selkeyden kera ja neutraalisti ja päästää niistä irti. Mutta ihmisessä saattaa olla edelleen jotain vastustusta. Silloin kun jokin laukaisee sisäisen hätäjarrun, voit tuntea sen! Jotkut pyörät eivät käänny, energia ei virtaa jossain, ja jokin sisällä kiristää, vaikka kaikki muut systeemit ovat MENE!

Tämän tarkoitus ei ole tietenkään osoittaa taas yhtä asiaa, jonka saatat tajuta väärin. (Tarkoitan, että koko tuo ”oikein tajuaminen” on vain hätäjarru sille, että ”älä tajua sitä väärin!”) Energiajarrumme ovat palvelleet meitä hyvin, mutta silloin kun olemme lopultakin valmiita menemään tuolle puolen/yli, emme tarvitse niitä enää. Ja niiden löytämis- ja irtipäästämisprosessi on hyvin hyödyllinen, kunhan muistamme, että tarkoitus ei ole ”korjata” asioita, vaan pelkästään tehdä uusia valintoja.

Siis, jos teet kaiken, mitä osaat tehdä – sallit, hengität, luotat, vastaanotat ja kaikkea muuta, mitä meille on kerrottu – ja elämä tuntuu silti olevan jumissa, vilkaise hätäjarruja, jotka saattavat olla edelleen päällä. Tunne – ja tunne ja tunne – kaikki, mitä tulee esiin. Jokin tunne ei ole oikea tai väärä, se vain on. Aistisi antavat pelkästään informaatiota. Se mitä teet tuolla informaatiolla – hyväksyt sen ja muutat tuota asetusta, tai vastustat sitä ja sivuutat tuon jarrun – riippuu täysin sinusta.

---

Jotain outoa tapahtui, kun tutkin tätä kaikkea muutamana viime viikkona. Menneisyydessäni on muutamia hetkiä, jotka saavat minut edelleen kavahtamaan, kun muistan ne – itse aiheutettuja nöyryytyksiä (tavallisesti julkisesti), joista kernaasti toivon, ettei niitä olisi koskaan tapahtunut. Mieleeni juolahti, että tuo voimakas kavahdus, jonka tunnen näistä muistoista, on kuin pieni punainen valo, joka kertoo minulle, että hätäjarru on päällä. Niinpä yhtenä päivänä keräsin kaksi tai kolme näitä muistoja ja päätin ottaa jarrun pois päältä ja antaa niiden rullata. Muistaessani ne elävän yksityiskohtaisesti, päätin havaita ne neutraalisti, niin paljon kuin mahdollista, antamatta itseni kavahtaa. Se oli mielenkiintoinen kokemus muutaman hetken, sitten jatkoin muita asioita.

Pohtiessani sitä myöhemmin, huomasin, että yksi muistoista oli hämärtynyt vähän – se ei ikään kuin ollut enää yhtä terävä ja ahdas. Siistiä! Ja tuo toinen muisto … hetkinen, mikä se oli? Se joka sai minut kutistumaan kamalasta häpeästä, aina kun se tuli esiin … mihin se meni? Mikä se oli?

Vielä tänäkään päivänä en muista.

Nimittäin, en yrittänyt unohtaa näitä noloja hetkiä – tein sen työntämällä ne pois vuosia ja vuosia. Mutta nyt kun en enää painanut jarrua tuossa risteyksessä mielessäni, ne hämärretään lempeästi pois olemasta. Sellainen vaikutus on sisäisten jarrujen vapauttamisella ja KAIKEN hyväksymisellä itsessäni. Energiakaava purkautuu, vanhat jarrutusjäljet häviävät, ja on paljon helpompaa rullata eteenpäin.

(Suom. huom. voit katsoa lumikuvia täältä.)

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)

Maaliskuun 2024 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine