Tajnić 12 24: Pitkittymisen tappaminen ja lohikäärmeeni hyväksyminen

Vuonna 2013 aloin yhtäkkiä saada ilkeitä paniikkikohtauksia. Ensimmäinen tuli perheemme loman aikana, ja siihen liittyi pahoinvointia, huimausta ja kamala tunne, että menettää kohta tajuntansa. Taistelin sitä vastaan, ja yritin saada tahdolla sen menemään ohi, ja lopulta se meninkin – noin tunnin kuluttua. Se saattoi kestää enemmän tai vähemmän aikaa – minulla ei ollut oikein ajantajua.

En jälkikäteen ajatellut paljon tuota tapahtumaa, ja elämä jatkui.

Muutama viikko myöhemmin tuli uusi kohtaus ollessani töissä. Ensin tunsin ison energiasyöksyn, sitten pahoinvointia, sitten taas huimausta – ja tietysti suurta kauhua ja paniikkia, ja kaikkea siltä väliltä. Tällä kertaa menin vain makaamaan lattialle, peloissani ja hämmentyneenä, ja työtoverini soittivat ambulanssin. Minut kiidätettiin sairaalaan, ja kun oli tehty valtava määrä tarkistuksia ja kokeita, lääkäri tuli kertomaan minulle, ettei minussa ole kerrassaan mitään vikaa. ”Se on vain paniikkikohtaus”, hän sanoi. ”Mutta kenties sinun pitäisi hakea jotain ammattiapua, koska teet tämän itsellesi.”

Minua ravisteltiin ytimeen saakka, olin kauhuissani ja peloissani. En voinut uskoa, että se tapahtui minulle. Minulla oli kaksi pientä lasta, ja minun piti olla heidän peruskallionsa – eikä mikään hauras ja panikoiva äiti, johon ei voinut turvautua. Minkään ei pitäisi kaataa minua ja pakottaa paniikkikohtauksiin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut varaa siihen. Mutta …

Muutaman päivän päästä tuli seuraava kohtaus – ja sitten seuraava, ja seuraava. Sen lisäksi sain ikävän vatsaflunssan, joka kesti noin viikon, alituisten vatsakramppien kera. Pahoinvointi ja krampit olivat jatkuvia, 24 tuntia vuorokaudessa. Se ei tuntunut loppuvan koskaan, mikä vain lisäsi kokonaisvaltaista pelkoani.

Kaiken tämän tapahtuessa, aloin tuossa kohtaa syöksyä epätoivon kuiluun, peläten jatkuvasti seuraavaa kohtausta tai vatsaflunssaa – tai mikä pahempaa, jotain parantumatonta. Ja joka kerta kun näitä paniikkikohtauksia tuli, tuntui siltä, kuin olisin ollut kuoleman partaalla. Päivästä toiseen olin täysin riutunut kaiken pelosta ja kamalasta, jatkuvasta ahdistuksesta, kauhistunut ytimeeni asti. Mutta jatkoin taistelua.

Minulla ei ollut mitään ideaa, mitä pitäisi tehdä tai miten voisin auttaa itseäni. Useiden kohtausten jälkeen oivalsin, että asioiden tekeminen, kuten liikkuminen, käveleminen, veden juominen, kasvojen valeleminen vedellä tai pieni syöminen, auttoi minua pääsemään kohtauksista läpi. Paljon myöhemmin oivalsin, että noiden asioiden tekeminen itse asiassa auttoi minua maadoittumaan.

Selviydyin, mutta tiesin, ettei näin pitänyt elää, joten aloin käydä terapiassa, vaikken tuntenut sen auttavan kovin paljon. Keskusteleminen monimutkaisesta suhteesta äitini kanssa ja muista perheen ongelmista ei tuonut vapautusta tai helpotusta. Pikemminkin tunsin hukkuvani kaikkiin uhritunteisiin, ja kohtaukset jatkuivat. Ja jatkoin niiden vastustamista. Minulle tarjottiin lääkitystä, mutten halunnut alkaa ottaa pillereitä, koska jotenkin tiesin, etteivät ne olleet ratkaisu. Muutaman kerran kokeilin rohtovirmajuuriteetä (valeriaana), mutta sekään ei auttanut, joten jatkoin vain kamppailuani – päivän kerrallaan, taistelun kerrallaan.

Muutaman psykoterapiakuukauden jälkeen siirryin eteenpäin. Etsiessäni jatkuvasti apua, aloin käydä henkiparantajilla, meditoida, harjoittaa Reikiä, työskennellä kristallien kanssa ja osallistua henkisille kursseille - koko paketti.

Siinä toivossa, että henkiset menetelmät toisivat rauhaa, meditoin joka päivä. Mutta kun aika kului, päästiin siihen pisteeseen, että aloin laskea ”paniikkikohtauksettomia päiviä”. Olin uupunut jatkuvasta pelosta, taistelusta, odottamisesta ja laskemisesta, yrittäen epätoivoisesti saada takaisin vähän kontrollia elämääni, mutta sen menettäminen vain jatkui.

Lopulta yhtenä ilta, kun meditoin sängyssä, iski uusi kohtaus. Tällä kertaa en kuitenkaan taistellut sitä vastaan. En hypännyt ylös, kävellyt ympäriinsä, juonut vettä tai tehnyt mitään muuta vastustaakseni, mitä tapahtui. Sen sijaan antauduin, valmiina menettämään tajuntani, kuolemaan tai kohtaamaan sen, mitä ikinä tapahtuisi. Olin saanut tarpeekseni. En pystynyt siihen enää. Tuolla hetkellä en välittänyt, mihin lapseni ja mieheni joutuisivat ilman minua – se oli siinä. Ei voinut enää kuin antautua. Niinpä antauduin.

Ja no, mitään ei tapahtunut. Se meni nopeasti ohi. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin olevani kontrollissa jossain määrin – kuin noilla kohtauksilla ei olisi enää valtaa minuun. Tuolloin en oivaltanut, että sallin lopultakin. Tuntui vain siltä, että aloin ottaa ohjakset.

Tuon illan jälkeen kohtaukset eivät olleet enää yhtä voimakkaita. Niitä tuli harvemmin, vaikka niitä tapahtui edelleen, ja jatkoin henkistä matkaani kirjojen, kurssien ja meditoinnin kera. Jonkin aikaa ajattelin, että nämä henkiset harjoitukset olivat vastaus ongelmiini, mutta pieni sisäinen ääni sanoi jatkuvasti: ”Tämä ei ole se. Jokainen kurssi jolle osallistut, opettaa sinulle jostain suuremmasta voimasta tuolla jossain universumissa. Miten tämä eroaa mitenkään kirkkojen tukemasta Jumalakäsityksestä?” Teeskentelin, etten kuule sitä, koska minulle meditointi, kristallit ja kaikki henkinen olivat valopilkkujani.

Oltuani pari vuotta henkisellä polulla minusta tuntui, että elämäni oli viimein taas raiteillaan. Olin nyt superhenkinen, ja minulla oli muutama diplomi taskussani. Kyllästyneenä tylsään ja mieltä turruttavaan työhöni, sanouduin irti ja suunnittelin alkaa käyttää Reikiä ja muita oppimiani taitoja. Olin täynnä henkistä hevonpaskaa (anteeksi), tietoa ja intohimoinen.

Vuokrasin pienen paikan, mutta parissa kuukaudessa intohimoni Reikiä, kristalleja ja muuta kohtaan lensi ikkunasta. Olin täysin tyhjä, intohimoton ja new-age-identiteettini oli hajonnut kappaleiksi.

Oivalsin, etten uskonut kaikkiin noihin ”juttuihin”. Mikään niistä ei tuonut minulle täysivaltaisuutta, vapautta tai iloa, jota olin etsinyt. Riippumatta siitä mitä opin, oli aina jokin ”suurempi” voima, jokin guru, yläpuolellani joku, jolla oli kaikki vastaukset. Ja nuo vastaukset väistelivät minua jatkuvasti – en voinut tajuta niitä, sisäistää niitä tai tehdä niistä omiani. Ne eivät yksinkertaisesti sopineet. Arrgh, miten turhauttavaa! Tiesin, että oli muutakin, mutta mitä? Mistä voisin löytää sen? Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tekisin seuraavaksi.

–––––

Niinpä en tehnyt kerrassaan mitään. Olin saanut tarpeekseni – ei enää kirjoja, kursseja tai kristalleja. Ystävät toivat edelleen minulle uusia kirjoja tai puhuivat uusista menetelmistä, mutta en välittänyt. En halunnut lukea tai kuunnella mitään niistä. Se kaikki näytti samalta.

Sitten vuoden 2017 alkupuolella eräs ystävä kertoi minulle kirjasta, jota hän luki. Ajattelin: ”Mahtavaa, taas uusi kirja josta en välitä. Ihan sama.” Hän jatkoi: ”Plaa, plaa, plaa … tietoisuuden esitys/teko … plaa, plaa, plaa … St. Germain … plaa, plaa, plaa … minä olen mitä olen ,,,” Jossain tylsistymiseni ja tuon ”plaa, plaa, plaan” välissä nappasin nuo muutamat sanat. Jokin sisälläni valpastui. Samana päivänä tilasin Act of Consiousnessin (= tietoisuuden esitys/teko), sain sen muutaman päivän päästä ja aloin lukea.

Tähän päivään saakka se on ollut yksi elämäni syvällisimmistä hetkistä. Kaikki tuossa kirjassa resonoi syvästi kanssani. Oli surrealistista, miten tutulta se tuntui ja miten tietäminen alkoi puhjeta sisälläni. Tilasin muita kirjoja ja ahmin ne.

Halusin lisää, mutta olin skeptinen ja haluton menemään uuteen kaninkoloon. Tsekkasin pintapuolisesti Crimson Circlen nettisivut, jotka mainittiin noissa kirjoissa – vain nopea kurkistus ja pian pois. Rakastin noita kirjoja, mutta se oli siinä. Se oli valmis. Ja kummallisesti minulle sopi, että tunsin olevani eksyksissä eikä minulla ollut identiteettiä, tulevaisuuden suunnitelmaa tai intohimoa, koska siinä oli vapaudentunne. Niinpä päätin olla taipumatta.

No, tuo päättäväisyys kesti noin päivän. Tuo sinnikäs pikkuääni sisälläni nalkutti jatkuvasti: ”Käy noilla Crimson Circlen sivuilla. Mene katsomaan, mistä siinä on kyse. Tämä se on.”

Minä: ”Ei. Kaikki on ollut aina ”se”, kunnes ei enää ollut. Jätä minut rauhaan. Ne kaikki ovat yhtä ja samaa. En tee sitä. Mene pois ja pysy poissa.”

Ääni: ”En voi mennä pois, koska olen sinä.”

Minä: ”Ai. Ok, käyn katsomassa, todistan olevani oikeassa, ja sitten palaan autuaaseen joutilaisuuteeni."

Niin tein. Aloin arasti silmäillä sivustoa. Ensimmäisenä klikkasin jotenkin viimeisimmän shoudin sivulle, vaikken ollut myöhemmin varma, miten sen löytää. Kuuntelin, ja olin sanaton. Aivan kuten noissa kirjoissa, tuo viesti tuntui tulevan sisältäni, kuitenkin jonkun muun puhumana. Se tuntui kotiinpaluulta. Ja lisäksi se tuntui hyvin henkilökohtaiselta, enemmän kuin mikään muu aiemmin. En vain voinut puhua ihmisille mitään siitä, enkä puhu edelleenkään.

–––––

Nyt vuosia, shoudeja ja kursseja myöhemmin ymmärrän, että nuo paniikkikohtaukset auttoivat minua tajuamaan, mitä salliminen merkitsi. Mutta en ollut vieläkään täysin ymmärtänyt, miksi ne ylipäätään alkoivat – ennen kuin kävin Thresholdin.

Tuolla kurssilla oivalsin, että lohikäärme oli potkinut minua persuuksille. Ensin taistelin herpaantumatta sitä vastaan, mutta turhaan. Se voitti. Se pani minut polvilleen, mutta yritin edelleen päästä ylös. Se laittoi ison jalkansa päälleni, mutta huusin ja potkin vielä – kunnes olin äärimmäisen uupunut, valmis kuolemaan.

Se ilmaantuu tietysti edelleen eri muotoisena ja kokoisena. Toisinaan sen täytyy vieläkin potkaista minua, mutta ei enää yhtä usein eikä yhtä rajusti. Kaikki riippuu siitä, miten nopeasti päästän irti.

Toivonko, että olisin tiennyt kaiken tämän jo vuosia sitten? Kyllä ja ei. Ehkä se olisi säästänyt minut paljolta murheelta, pelolta ja kurjuudelta, mutta ehkä ei. En usko, että olisin ymmärtänyt sen silloin, enkä olisi ehdottomasti päästänyt heti irti. Olin aivan liian jääräpäinen, sinnikäs ja … epäkypsä.

Pikemminkin tarinani on muuttunut, ja nyt vaalin noita menneitä aikoja vastikään löydetyllä arvostuksella. Sen mikä kerran tuntui hämmennyksen ja epätoivon ajalta, näen nyt jaksona, jolloin ottelin naiivisti lohikäärmettä vastaan ja tietämättömänä kävin toivotonta taistelua. Samaan aikaan kun opin vaikean kautta, että lohikäärmettä ei voi voittaa, opin myös, että pitkittymisen voi tappaa hetkessä, kuin taikaiskusta, vain sallimalla.

*) Suom. huom. sanaleikkiä. ”Pitkittyminen” on tässä sama sana kuin ”lohikäärme”, vähän eri tavalla kirjoitettuna.

Kirjoittanut Špela Tajnić (eli Shaianna Dot) (www.crimsoncircle.com)

Joulukuun 2024 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine