Ramaekers 07 25: Kaikki mitä tarvitsen

”En välitä, vaikka minun täytyisi nukkua viikko rannalla – minä menen!” vitsailin kumppanilleni. Yhtäkkiä olin saanut tarpeeksi rahaa osallistuakseni livetapahtumaan Villa Ahmyossa, Konassa – asia jonka olin halunnut tehdä jo vuosia. Niinpä ilmoittaudun Masters Circleen, varaan lennot ja maksan vuokra-auton.

”Selvitän asumisen myöhemmin”, ajattelen. Mutta niin ei tapahdu, ja kun lähtöpäivä saapuu, huomaan lähteväni Havaijin matkalle ilman asuinpaikkaa. Näyttää siltä, että vitsini saattaisi osoittautua ennustukseksi.

”No”, rauhoittelen itseäni, ”se on trooppinen saari, joten en jäädy yöllä. Voin nukkua rannalla iltapäivällä ja viettää yöt vuokra-autossa.” Kuulostaa suunnitelmalta, mutta tiukan paikan tullen minulta pettää hermo ja hyväksyn muiden tarjoaman majoitusavun.

Kuitenkin, vaikka arvostan heidän ystävällisyyttään, jokin siinä ei tunnu olevan aivan oikein. Olen jonkun toisen tilassa, nojautuen muiden energioihin, sen sijaan että oikeasti sallin omien energioideni palvella minua, ja se saa tuntumaan, että olen jotenkin velkaa, kuin minun pitäisi hyvittää se jollain tavalla. En erityisemmin välitä tästä tunteesta, erityisesti katsottuani hiljattain Adamuksen I Am Debt Free (= olen velaton).

Niinpä vietettyäni pari ensimmäistä yötä eri paikoissa, kerään rohkeuden palata alkuperäiseen suunnitelmaani ja nukkua autossa. Siinä on tolkkua, koska Adamuksen kotitehtävä ensimmäisen työpajapäivän jälkeen on ”tehdä jotain radikaalia”, kuten hän oli määritellyt ryhmän yleiseksi energiaksi: olen radikaali.

–––––

Tuona iltapäivänä menen alueen ainoalle rannalle, jossa mustien kivien ja karkean vulkaanisen hiekan sijasta on itse asiassa kivaa, melko pehmeää ruohoa, kauniita puita antamassa varjoa, ja jopa yhteisöpuutarha. Käperryn yhden puun alle. Tuulenhenkäys hyväilee käsivarttani, kaksi pikkulintua laskeutuu lantiolleni. Lopultakin olen vain minä.

–––––

Torkuttuani tunnin tai pari, nousen istumaan ja silmiini osuu kaunis nainen, joka leikkii rannalla kumppaninsa ja kahden yhtä kauniin pienen tyttönsä kanssa. Nautin heidän katselemisestaan tovin – heidän energiansa on niin säteilevää, että koko maisemassa on melkein ylimaallisuutta.

Kun he kävelevät yhteisöpuutarhaan poimimaan jotain, aloitan keskustelun. Nainen näyttää minulle hyvin ystävällisesti muutamia syötäviä yrttejä ja hedelmiä poimittavaksi – tervetullut lisä vaatimattomiin muona-annoksiini.

Olen vähän huonovointinen tuona iltapäivänä, ja pahoittelen hänelle, etten ollut kovin innostunut keskustelija. Nainen ”sattuu” olemaan parantaja ja tarjoaa apua. Tiedän, ettei kukaan toinen voi parantaa minua, mutta tiedän myös, että minä voin ilmestyä itselleni tänä toisena ihmisenä ja parantaa itseni. Niinpä sanon: ”Kyllä, ole hyvä”, ja nainen ryhtyy töihin. Hänen nuorin tyttärensä liittyy innokkaasti mukaan ja antaa minulle pieniä halauksia ja ”taaperopusuja”.

En osaa sanoa, auttoiko tuo naisen lempeä hoito. Minulle todellinen parannus tulee siitä, että nämä ihmiset antoivat minulle aikaa, huomioita ja rakastavaa ystävällisyyttään, ilman että olisivat koskaan ennen tavanneet minua ja pyytäneet mitään vastineeksi. Rakkautta 2.0? Siltä se tosiaan tuntuu.

Aurinko laskee pian, ja lisää ihmisiä kerääntyy rannalle katselemaan valon ja värien näytelmää.

Ja sitten alkaa sataa. Trooppista ja lämmintä, mutta silti hyvin märkää. Tavarat kerätään nopeasti, kun ihmiset suuntaavat pienelle parkkipaikalle. Lapset kiinnitetään auton penkkeihin, takakontit paiskataan kiinni, ja yksitellen autot lähtevät liikkeelle ja ajavat pois.

Olen ainoa, joka jää. Vuokra-autooni. Kello on 19, ja on jo pimeää.

–––––

Herään yöllä johonkin aikaan. Kallistettu penkki ja rullattu ”pyyhetyyny” tuntuvat vain kohtuullisen mukavilta. Ja minun täytyy päästä pissalle. Siihen ei ole muuta, kuin kyykistyminen auton taakse, mistä tunnen vähän syyllisyyttä tällä kauniilla saarella, mutta en oikeasti näe mitään muita vaihtoehtoja keskellä yötä.

Takaisin autoon, syön kourallisen pähkinöitä ja suljen taas silmäni. On täysikuu. Tunnit tikittävät hitaasti ohi.

–––––

Yhdentoista tunnin jälkeen pimeyttä ja yksinäisyyttä, valkenee aamu ja päätän lähteä liikkeelle. Kummallista kyllä, ajatus ”nyt minun täytyy palata meluun” kulkee lyhyesti mieleni läpi.

Katsoessani B&B-sivuja ennen Havaijille tulemista, olin nähnyt, että lähellä on uima-allas suihkujen ja vessojen kera, jolle on vapaa pääsy, joten suuntaan sinne. Käytettyäni kiitollisena sekä allasta että suihkuja, ilmestyn työpajan toiseen päivään virkistyneenä ja valmiina uppoutumaan siihen, mitä ikinä Adamuksella onkin tarjottavana.

Hänen keskustelleessaan yleisön jäsenten kanssa, ”nukkuu autossa” -tarinani tulee esiin, ja ennen kuin olen saanut puhuttua loppuun, ainakin kolme ihmistä lisää on tarjonnut minulle majapaikkaa. Session jälkeen yksi shaumbra kysyy lempeästi, onko minulla tarpeeksi rahaa edes ruokaan tuolla viikolla. Ilmehdin tavalla, jonka pitäisi merkitä jotain tällaista: ”Tavallaan, mutta ei oikeastaan …”

Epäröimättä tämä enkeli ihmismuodossa ottaa esiin lompakkonsa ja sanoo: ”Tässä. Annan sinulle, mitä minulla on. Älä ole huolissasi takaisin maksamisesta. En tarvitse sitä. Pari vuotta sitten, kun tarvitsin apua, joku auttoi minua. Minulle on ilo, että voin maksaa sen eteenpäin nyt.”

Yllätyksekseni ja ylitsevuotavan kiitollisena, en pitänyt kädessäni vain yhtä 100 dollarin seteliä, vaan kahta (!). Käytännön huoleni matkan loppuosalta hävisivät hetkessä, ponnistelemattani pätkääkään.

–––––

Mutta … antaudun kunnon sängyn houkutukseen ja hyväksyn yhden tarjouksen asuinpaikasta seuraavaksi yöksi. Ja taas kerran, samaan aikaan kun olen kiitollinen ystävällisyydestä, se ei tunnu aivan oikealta. Itse asiassa oivallan yhtäkkiä, miten paljon olin nauttinut yksinäisestä yöstä autossa. Niinpä, vaikka arvostan sänkyä, suihkua ja seuraa aamiaisella, jonka tämä henkilö tarjoaa, olen tehnyt päätökseni: tänä iltana palaan taas autoon ja rannalle.

–––––

Tämä kerta on erilainen. Ensimmäisen yön pelko yöstä yksin autossa on poissa. Tiedän nyt, mitä odottaa. Olen tietoisesti ja tarkoituksella etsinyt yksinäisyyttä. Yksitoista tuntia pimeyttä – ei mitään tekemistä, ei ketään jolle puhua, ja vain kuunvalo ja saaren yölliset äänet seurana. Se tuntuu sielun puhdistukselta, vaikka kehoni protestoikin vähän fyysisen epämukavuuden vuoksi.

Nyt ensimmäistä kerta huomaan myös auton hienojen nahkapenkkien värin. Ne ovat karmiininpunaiset (crimson red).

–––––

Heti kun vähän valoa näkyy taivaalla, päätän lähteä. Minulla on vähän yököttävä olo nyt, vietettyäni toisen nihkeän, trooppisen yön autossa, pääsemättä kunnon vessaan. Kymmenen minuutin ajomatka lumoavan ja hiljaisen maiseman läpi vie minut läheiselle rannalle, jossa pääsyn veteen pitäisi olla helpompi. Silti se on musta kallioranta, ja kyltti kertoo minulle, että pysäköinti täällä maksaa viisi dollaria päivässä.

Mitä teen? Ironista kyllä, minulla on vain luottokortti ja kaksi 100 dollarin seteliä. Onko kukaan vielä edes ottamassa rahaa vastaan?

Kyllä on. Markkinakojun kaltaisen katoksen alla istuu mies, jonka ympärillä on niin paljon tavaraa, että luulisi hänen asuvan siellä. Ajattele: Morgan Freeman, joka näyttelee Jumalaa Bruce – Taivaanlahjassa, mutta vartaloltaan kuin pyöreä ja onnellinen Buddha. Ai niin, ja ilman siistiä, valkoista pukua. Oikeasti ilman mitään – siltä näyttää. Kenties alusvaatteet, ajattelen. Toivon. En tarkista.

”Miten täällä voi maksaa pysäköinnistä? Minulla ei ole yhtään kolikoita.”

”Kultaseni, kaikki on kunnossa. Olet tullut pitkän matkan – voit mennä vain uimaan nyt ja nauttia olostasi.”

Kiitän miestä, mutta minusta tuntuu edelleen vähän epämukavalta tuo tilanne. Kuitenkin tässä kohtaa, kovassa tarpeessani kylpeä, laitan mekkoni ja pyyhkeeni mustalle kalliolle, vedän pari kertaa syvään henkeä ja pulahdan mereen.

Kelluen ja meloen käsillä lempeästi vedessä, sallin meren huuhtoa minusta pois yön autossa. Ja hitaasti kaikki ne ihmeet, joita minulle on annettu, menevät yksitellen mieleni läpi. Kaikki mitä olin tarvinnut, oli jotenkin löytänyt tiensä luokseni: suihkut, vessat, allas, raha, ruoka ja hyvin ystävälliset, rakastavat ihmiset. Ja tietysti: kaksi pitkää ilmaista pysäköintiyötä.

Päätän kiivetä takaisin rannalle ja maksaa tuolle parikkipaikan ystävälliselle miehelle ainoalla asialla, joka tuntuu sopivalta saatuani kaiken tämän ystävällisyyden: 100 dollarin seteli.

Sitten viipyilen hetken ja kysyn, tiedänkö hän mitään yleisiä suihkuja lähistöllä, jotta voin huuhdella pois suolaveden. Käy ilmi, että Morgan Freeman/Buddha-mies omistaa yksityisen suihkun, vain muutama metri mäkeä ylös. Hän ojentaa minulle avaimen.

Se ei ole paljon muuta kuin ”aaltopeltivaja”, mutta vesi on viileää, minä olen puhdas, ja yhtäkkiä purskahdan nauruun. Kello ei ole vielä edes 7, ja täällä minä olen alasti jonkun suihkuröttelössä Havaijilla, kumpuilevia kukkuloita edessäni, ja valtava sininen meri takanani. Olen yltäkylläisin ihminen planeetalla, koska minulla on Itseni, ja uutta, syvään juurtunutta luottamusta, että minusta pidetään aina huolta, jos voin vain … sallia.

–––––

Palaan suihkusta virkistyneenä ja puhtaassa mekossa. Mies ojentaa minulle kupin kahvia. ”Voit pitää mukin”, hän lisää. Kiitän miestä ja kaadan kahvin termospullooni. En oikeasti pidä kahvista, mutten uskalla loukata häntä kieltäytymällä siitä. Muki löytää paikansa auton toisesta ovesta.

”Kenties tapaamme taas joskus”, sanon. Morgan Freeman/Budda-mies nauraa.

Vatsani kertoo tarvitsevansa kunnon aamiaisen, joten lähden läheistä voileipäliikettä kohti, jonka olin löytynyt aiemmin viikolla. Kun odotan tilaustani – johon olin lisännyt kaksi dollaria tippiä – sisään tulee nainen. Hän kävelee luokseni. ”Tiedätkö, onko kahvi hyvää täällä? Minulla olisi käyttöä kupilliselle kunnon kahvia, mutta nämä hinnat näyttävät vähän kalliilta.”

Epäröin. ”En juo kahvia, joten en osaa sanoa, onko se hyvää. Tiedän kuitenkin sellaisen, jolla on reilusti ilmaista kahvia termospullossaan. Pitäisitkö silmällä tilaustani? Käyn hakemassa sen.” Nainen, hyvin onnellisena ilmaisesta ja ilmeisen hyvänmakuisesta kahvista, kiittää minua ja antaa kaksi dollaria. Hassua, miten nämä asiat tapahtuvat.

–––––

Nautin työpajan viimeisestä päivästä ja kaikesta siitä viisaudesta, huumorista ja anteliaisuudesta, jota Adamuksella, Geoffreyllä ja muilla shaumbroilla on annettavana.

Talent-illan aikana kerron heille lopun tarinastani niin, kuin olen kertonut sen nyt sinulle, ja laulan kappaleen: Sleeping At Lastin Lullaby – laulu kuunvalosta ja uusista seikkailuista (suom. huom. esittäjä ”nukkuen viimein/viimein unessa”, kappale ”tuutulaulu”.

Ja sitten on aika nousta lennolleni kotiin. Taas monta tuntia puolipimeässä, tällä kertaa ilman yksinäisyyttä, mutta – mukavasti – vessojen kera.

Kaikki mitä tarvitsen, on tässä.

Ai niin, ja minkä värinen on muki, jonka rantamies antoi minulle? Karmiininpunainen.

Mahalo.

Kirjoittanut Eveline Ramaekers (www.crimsoncircle.com)

Heinäkuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine