Oquendo 11 24: Rakas mestari ... mitä "ja" oikeasti merkitsee?

Oli iltapäivän alku ydinkeskustassa. Kadut kohisivat kaupungin tavanomaista rytmiä – autot soittivat torvea, jalankulkijat pujottelivat suojateiden yli, kulkukoira haukkui etäällä. Kaaoksen yläpuolella pilvenpiirtäjät kurkottivat taivasta kohti, niiden lasiseinien heijastaessa pilviä, jotka näyttivät olevan mahdottoman korkealla, kaukana ja seesteisiä. Vedin takin tiukemmin ympärilleni, kun kävelin tavalliseen paikkaamme – pieneen kahvilaan apteekin ja paperikaupan välissä. Kello oven päällä kilisi, kun astuin sisään, ja kaupungin melu vaimeni välittömästi, ja sen korvasivat matala puheensorina ja kuppien kilahtelu asteille.

Kahvila oli hämärä – tumma puupanelointi ja pehmeät valot, jotka heittivät pitkiä varjoja lattialle. Barista nyökkäsi minulle, kun menin takanurkkaan, jossa hän aina istui. Sama paikka. Joka kerta. Siitä oli täydellinen näkyvyys kadulle ja kirjahyllyille, joita oli takaseinällä. Tänään hän oli jo siellä ja istui mukavasti, pitkien sormien rummuttaessa laiskasti pöytää ja puolittainen hymy kasvoilla, ikään kuin huvittuneena jostain yksityisestä vitsistä.

Et kutsuisi Mestaria näyttäväksi. Hän ei käyttänyt kaapuja tai puhunut kryptisillä arvoituksilla. Hän näytti tavalliselta tyypiltä, jonka ohittaisit kadulla sen kummemmin ajattelematta – neljänkympin puolivälissä, harmaata ohimoilla ja pukeutunut farkkuihin ja paitaan. Mutta hänessä oli jotain – jotain mikä kiinnitti huomiosi, jotain siinä tavassa jolla hän näytti hyvin tyyneltä, vaikka maailma hänen ympärillään pyöri.

Hän ei katsonut minua välittömästi, kun istuuduin – jatkoi vain tuijottamista ulos ikkunasta, kuin odottaen minun asettuvan ja antavan kaupungin ja ajatusteni kiireen hiljentyä. Liikehdin vaivaantuneesti tuolissani. Kofeiiniton latteni saapui, höyryn noustessa ilmaan, mutta en koskenut siihen. En vielä. Mieleni pöhisi liikaa.

Olin tullut hänen luokseen ongelman kanssa, joka tuntui hyvin itsepintaiselta, hyvin kaikennielevältä, ja nyt tässä hiljaisessa paikassa, se tuntui … erilaiselta. Jotenkin pienemmältä. Mutta ei vähemmän tärkeältä – vain vähemmän tukahduttavalta. Kenties se oli hänen tapansa katsoa minua, tai kenties jokin muuttui sisälläni.

Vedin syvään henkeä, siristäen vähän silmiäni ajatuksiin vaipuneena. Tässähän ei ollut kyse enää vain vatsavaivasta?

”Mestari, minulla on ollut ruuansulatusvaivoja. Tiedän, ettei se ole varsinaisesti henkinen ongelma, mutta se on vaivannut minua jo jonkin aikaa. Olen kokeillut modernia lääketiedettä, katsellut YouTube-videoita ja kokeillut eri rohtoja, mutta mikään ei ole auttanut paljon. Voitko antaa jotain vinkkejä siitä, mikä minulta menee ehkä ohi tässä?”

Mestari kallisti päätään hieman, kääntäen lopultakin katseensa minua kohti. Hänen silmänsä, tummat ja ilmeettömät, katsoivat omiini, mutta hän ei sanonut mitään. Vain odotti.

Vedin henkeä. ”Tiedän … unohda se. Minusta tuntuu, että on muutakin, että on enemmän kerroksia, kuin voin nähdä. Mutta käytännössä …” Pidin tauon, purren huultani. ”En tunnu pääsevän yli siitä. Siis, olen yrittänyt. Minusta on tullut tietoisempi ajatuksistani, kehostani, mutta silloinkin kun saan selkeyttä, jokin vetää minut aina takaisin.”

Mestari nojautui taaksepäin tuolissaan, hänen ilmeensä pehmeni, mutta hänen silmissään oli jokin pilke – hieman kärsimättömyyttä ehkä? Vai oliko se huvittuneisuutta? Hän raaputti leukaansa mietteliäänä, nosti sitten kahvikuppia ja siemaisi sitä hitaasti ja harkitusti, ennen kupin laskemista takaisin pöydälle. ”Haluat ratkaisun lahjapaperiin käärittynä, eikö vain?” Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta sen sävy oli leikkisä.

Laskin katseeni pöytään, seuraten sormellani puun syitä. Rinnasta ahdisti, kuin pitäisin kiinni jostain, minkä täytyi murtautua vapaaksi, mutten tiennyt miten. Mikä se oli?

Mestari naurahti matalalla äänellä ja pudisti päätään: ”Luulet, että sinun täytyy tehdä jotain korjaamaan se”, hän sanoi, nostaen hieman kulmakarvojaan. ”Se on ensimmäinen virheesi.”

Katsoin ylös hämmentyneenä. ”Mitä tarkoitat?”

Hän nojautui eteenpäin, kyynärpäiden levätessä pöydällä, ja ensimmäistä kertaa näin häivähdyksen kiivautta hänen katseessaan. ”Olet elänyt liian kauan täällä”, hän sanoi napauttaen ohimoaan kevyesti. "Yrittänyt kontrolloida kaikkea. Korjata kaiken. Mutta vastaukset eivät ole mielessä, eivätkä tule koskaan olemaan.”

Räpäytin silmiä, yllättyneenä. Avasin suuni, mutta sanoja ei tullut ulos.

”Lakkaa yrittämästä saada ongelma menemään pois”, hän sanoi pitkän tauon jälkeen. ”Silloin kun fokusoidut tuohon ongelmaan – on kyse sitten ikääntymisestä, sairastumisesta fyysisesti, tai rahasta – unohdat JA-tilan. Kaikessa mitä elämässä on, on JA. Kaikessa. Poikkeuksetta.”

Liikahdin vaivaantuneesti tuolissani. Hänen sanansa osuivat johonkin syvällä sisälläni, johonkin mitä en halunnut kohdata. Sormeni tiukentuivat kahvikupin ympärillä, joka odotti edelleen, että nostan sen.

Minulta vei tovin löytää sanoja, mutta lopulta sanoin: ”Siis, todellinen ongelma ei ole kipu tai epämukava tunne, niinkö? Se on irtipäästämisenpelko. Olen yrittänyt niin kovasti päästä eroon siitä, tai takertunut siihen estääkseni itseäni palaamasta vanhoihin tapoihin, että olen unohtanut, miten sen kanssa ollaan, mennäkseni sen yli.”

Noiden sanojen sanominen ääneen tuntui vapautukselta, mutta myös avaavan oven, jota olin pitänyt lukittuna liian kauan. Pudotin katseeni pöytään, tuntien tunnustukseni painon. Vatsani kiristyi taas, ei kivusta tällä kertaa, vaan rajusta haavoittuvuudesta.

Mestari naurahti ja pudisti päätään huvittuneena. Hän nojautui taas eteenpäin, sanoen matalalla äänellä, joka oli täynnä lämpöä.

”Aa”, hän sanoi lempeästi, tietäväisen hymyn nykiessä hänen suupieltään. ”Siinä se on.”

”Siinä on mikä?”

”Todellinen ongelma on”, hän sanoi, elehtien kädellään, ”että luot näitä ongelmia, jotta voit ratkaista niitä. Ja sitten, silloin kun et tunne taas olevasi yhtä elossa, koska olet fokusoitunut vain yhteen, tylsään elämään, unohdat JA-tilan.”

Otin mukavan asennon, puhaltaen hitaasti ulos, kun kireät hartiani rentoutuivat. Siinä oli tolkkua. Siinä oli liikaa tolkkua. ”Kyllä, tiedän, että olen elänyt liikaa päässäni. Olen yrittänyt analysoida, kontrolloida ja korjata kaikkea, mistä en pidä elämässäni.”

”Eikä vain sitä”, mestari jatkoi. ”Olet katsonut sitä vain yhdestä perspektiivistä, vain yhtä suikaletta. Mutta on monia, monia muita perspektiivejä, joita et katso. On myös kauniita, valtavia vapautuksia ja ratkaisuja, vastauksia ja uusia perspektiivejä, joita et olisi koskaan harkinnut.

”Silloin kun elät tuossa pienessä laatikossa, jossa ei ole näitä kahta kirjainta – j-a – tunnet olevasi vankina.”

Nyökkäsin hitaasti, mieleni yrittäessä pysyä uuden ymmärryksen virrassa mukana. Katsoin ulos ikkunasta, maailmaa ulkopuolella, tuulta joka liikutti puita ja loi varjojen tanssia jalkakäytävälle. Ja sitten minulla välähti.

Käännyin takaisin, ääneni ollessa nyt voimakkaampi ja varmempi. ”Sen sijaan että pakotan muutoksen, korjatakseni jonkin, mikä vaivaa minua, minun täytyy vain muuttaa tietoisuuttani ja avautua kaikelle, mitä on. Sitten ratkaisut tulevat. Mutta …”, epäröin. ”Pitäisikö minun vain istua tässä kaikkien näiden ongelmien kanssa ja … odottaa ihmettä?”

Hän nosti toista kulmakarvaansa, kiusoittelevan hymyn leikkiessä hänen huulillaan. ”Ei se ihan niin ole. Muutat tietoisuuttasi. Lakkaat katsomasta asioita ongelmina, jotka tarvitsee ratkaista, ja alat nähdä ne … mahdollisuuksina. Tutkittavina, koettavina asioina, ei korjattavina.

”Mutta älä yritä kuvitella, että mahdollisuudet ovat ratkaisuja ongelmaasi. Siirry pois tuosta tietoisuudesta ja mene korkeampiin mahdollisuuksiin. Yrittämättä etsiä mitään, ollen ainoastaan tuossa tietoisuudessa, tuossa energiadynamiikassa.

”Sinun ei tarvitse kuvitella olevasi nuori, terve tai varakas, tai mitään sellaista. Kuvitelmat ovat enemmän sellaisten asioiden tuntemista, kuin ilo, täyttymys, murtautuminen ulos vanhoista urista ja rajoituksista. Ja kun tunnet sitä ja kuvittelet, sitten se alkaa muotoutua todellisuudeksi jossain kohtaa.”

Hetken istuin vain siinä, tuijottaen kahvikuppiani. Hänen sanansa pyörivät mielessäni, mutta jokin alkoi loksahtaa paikoilleen. Hitaasti, haparoivasti. Ei ollut kyse asioiden kontrolloimisesta ympärilläni saavuttaakseni tietyn lopputuloksen – kyse oli itseni avaamisesta kaikelle, mitä on. Ja-tilan näkemisestä. Noiden mahdollisuuksien. Noiden kerrosten.

Tunsin kylmänväreitä selässäni – ei pelosta, vaan selkeydestä. Olin katsonut sitä väärästä kulmasta. Ajattelin muita ongelmia elämässäni, jotka olivat jatkuneet – miten olin käyttänyt mieltä niiden selvittämiseen, korjaamiseen, tavoitteiden saavuttamiseen, ynnä muuta. Ja selvästikään se ei toiminut enää.

Rentouduin, sulkien silmäni hetkeksi. Yritin hiljentää ajatukseni, lopettaa jatkuvan analysoinnin, alituisen tarpeen ratkaista jotain, päästä jonnekin. Hengitin syvään sisään, tuntien tuota kireyttä kehossani, ahdistusta vatsassani, mutta tällä kertaa en yrittänyt työntää sitä pois. En yrittänyt korjata sitä. Annoin sen vain olla, sallien itseni tuntea myös, mitä oli sen ulkopuolella.

Kun avasin silmäni, puhuin hiljempaa, mutta tuntien syvää ymmärrystä: ”Ymmärrän nyt. Kyse ei ole siitä, että sanon: ”Minulla on tämä, JA minulla ei ole sitä”, tai yritän tuntea olevani terve, yltäkylläinen tai mitä tahansa. Sen sijaan lakkaan vain fokusoitumasta ongelmaani ja sen ratkaisuun, ja ilman erityistä tavoitetta mielessäni, pysyn vain avoimena kaikelle, mitä on.”

Hän hymyili, mutta siinä oli jotain, mikä sai sydämeni hakkaamaan. ”Ja, ala tuntea asioita monilla tasoilla koko ajan. Koko ajan. Ja tiedän sinun tavallaan vastustavan sitä. Ihmisosasi ei oikein pidä siitä. Se pitää yhdestä, latteasta.

”Mutta JA-tila valaisee mahdollisuuksia, joita on aina siinä.

”Silloin kun olet tuossa lineaarisessa ihmismoodissa, niitä ei valaista. Et edes tiedä, että niitä on siinä. Siis, silloin kun tunnet alkavasti pyöriä kaikessa, mistä et pidä, pysähdy ja mene JA-tilaan. On monia muita mahdollisuuksia, eikä sinun tarvitse olla mentaalisesti tietoinen niistä.

”Sinun ei tarvitse, koska se tulee sinulle intuitiivisesti, ei mentaalisesti. Tiedät, että tässä tilanteessa on hyvin monia muita mahdollisuuksia, ja sen lisäksi Mestarisi on siinä ”viisauttamassa” automaattisesti. Menet JA-tilaan, ja sen pelkkä salliminen muuttaa kaiken. Vaikkei sinulla ole yhtäkkiä 10 ratkaisua ongelmaan, se valaistaan yhtäkkiä.

”Sinun täytyy vain hiljentyä hetkeksi ja avautua mahdollisuuksille – se on JA – niille joita et ehkä näe juuri nyt, koska sinusta tulee tietoinen hyvin monista muista mahdollisuuksista.

”Ja sinun ei tarvitse täyttää yksityiskohtia. Sinun ei tarvitse alkaa kuvitella, että autosi toimii tai talosi on ok, tai että olet yhtäkkiä parantunut. Sinun ei tarvitse tehdä sitä. Siinä kohtaa energia tulee sisään ja pitää huolen siitä. Mutta kuvittelet sellaista elämää – tunnet sellaista elämää, minkä haluat – ja sitten elät sen ja olet se.”

Nauroin hermostuneesti, pudistaen päätäni. ”Okei, siis nyt kerrot minulle, että voin muuttaa todellisuuteni vain ajattelemalla siitä eri tavalla? Että voin – mitä? – muotoilla maailmani uudelleen, jos olen tarpeeksi tietoinen?”

Mestarin ilme ei värähtänyt. ”Et ajattelemalla, ei. Olemalla. Siirtymällä pois rajoittuneesta tietoisuudestasi, jossa olet ollut vankina. Siitä joka kertoo sinulle, että elämän täytyy olla tietynlaista, että ongelmat täytyy ratkaista, että sinun täytyy saavuttaa tiettyjä tavoitteita. Kun päästät irti siitä, kun todella tunnet JA-tilaa, alat nähdä, että voit muotoilla todellisuusrakennelmaasi.

”Vedät syvään henkeä, ja pikemminkin vain muistat tuon yksinkertaisen sanan ”JA”. Eikä se ole ainoa todellisuus.”

Pidin hetken tauon, antaen hänen sanojensa asettua. Hän oli oikeassa. Hämmennyksen alla oli outoa tyyneyttä, harmonian tunnetta, kuin jokin perustavanlaatuinen olisi muuttunut sisälläni. ”Joo”, sanoin. ”Kuin jokin syvempi loksahtaisi pakoilleen. Mutta se on pelottavaa. En tiedä, miten tuosta paikasta eletään.”

Mestari nyökkäsi mietteliäänä, naputtaen sormiaan kevyesti pöytään. ”Se on pelottavaa. Se on hämmentävää, koska olet tottunut luottamaan mieleesi elämän navigoimisessa. Mutta silloin kun siirryt tähän JA-tilaan, mielen täytyy mennä takapenkille. Se ei merkitse, että menetät kontrollin – se merkitsee, että saat pääsyn enempään. Useampiin perspektiiveihin, useampiin todellisuuksiin, suurempaan viisauteen.”

Meidän ei tarvinnut sanoa enää mitään. Välillämme vallitsi hiljainen ymmärrys. Kun katsoin ulos ikkunasta hämärtyvää valoa, oivalsin, että vaikka minun täytyi vielä integroida se, mistä olimme puhuneet, se oli ok. Viisaus ei ollut elämän selvittämisessä. Se oli halukkuudessa olla tietoinen – myös silloin kun minulla ei ollut kaikkia vastauksia – ja avautua sille, mitä tuli eteeni. Vedin syvään henkeä, tuntien tyyneyden asettuvan sisälleni. Tässä, kahvilan hiljaisuudessa, elämän sotkuisessa JA-tilassa, olin juuri siinä, missä minun tarvitsi olla.

Mestarin sanat tässä tarinassa perustuvat Adamuksen kanavointeihin:

Valaiseminen-sarja, shoud 7

Kharisma-sarja, shoud 3

Esiintuleminen-sarja, shoud 7

Penkkeilyn taito -sarja, shoud 6

Kirjoittanut Carolina Oquendo (www.crimsoncircle.com)

Marraskuun 2024 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine