Oquendo 08 25: Rakas mestari, miten tiedän, milloin päästetään irti?

Olin ollut tämän kanssa viikkoja – tuo kysymys, jännitys ja hiljainen kipu vatsassani. Se alkoi kuiskauksena, hienovaraisena mutta itsepintaisena hyrinänä, että jokin minussa ei ollut enää valmis kulkemaan samaa polkua. Ensin luulin, että siinä oli kyse artikkelista – suuntaviivoista joita minun täytyi noudattaa, tai kuukausittaisen kolumnin rakenteesta. Mutta mitä kauemmin olin sen kanssa, sitä enemmän oivalsin, ettei kyse ollut lainkaan artikkelista. Siinä oli kyse osastani, joka loi sen, joka tarvitsi sitä, ja jota pyydettiin nyt päästämään siitä irti.

Oivallus ei tullut ilotulituksena tai suurena paljastuksena. Se tuli lempeästi, työhuoneeni hiljaisuudessa, hiljaisessa ahdistuksessa rinnassani, ja kasvavassa selkeydessä, ettei sitä versiotani joka synnytti tuon artikkelin, tarvinnut elää olla olemassa. Hän oli täyttänyt roolinsa, rakentanut sillan, jonka yli voisin kävellä, ja nyt hän oli valmis lepäämään. Entä minä? Olin valmis jatkamaan ilman häntä.

Tämä selkeys ei tullut kaikki kerralla. Se vaati päivien ajan levottomia kirjoitusyrityksiä. Yhtenä päivänä istuin työpöytäni ääressä tuijottaen vilkkuvaa kursoria, sormien häilyessä näppäimistön yllä, yrittäen pakottaa jotain yhtenäistä ilmestymään. Mutta ainoat sanat, joita tuli esiin, olivat irrallisia, sekaista tunneryöppyä, enkä pystynyt muodostamaan niistä maadoittunutta tarinaa.

Kävelin keittiöön, valmistin café con lechen, tulin takaisin, ja tuhosin kaiken. Joka kerta kun löysin langanpään, se purkautui heti, kun yritin tarttua siihen. Turhautuneena nousin taas seisomaan, laitoin kävelykengät jalkaani ja lähdin ulos. Tuolloin iltapäivän lopulla ilma oli lämmin ja raskas, ja humisi kaskaista ja kaukaisen liikenteen hiljaisesta jylinästä.

Päätin kävellä korttelin ympäri puhdistaakseni ajatusteni kohinan ja löytääkseni tavan saada taas yhteyden. Kun käännyin kulmasta, eksyneenä omaan sisäiseen purkautumiseeni, näin jonkun istumassa penkillä, jota ei ollut siinä eilen. Pysähdyin, epävarmana, mitä pitäisi tehdä. Hän kääntyi minua kohti, hymyili ja nyökkäsi, siirtyen hieman vasemmalle, jotta voisin istua hänen viereensä. Kyllä, se oli mestari.

MINÄ: Hei, rakas mestari. Olen risteyksessä, enkä tiedä, onko aika vetäytyä, vai olenko vain peloissani.

MESTARI: Eipäs kiirehditä määritelmiin. Joskus se mitä kutsut peloksi, on itse asiassa valoa, joka raivaa tietään kauan piilossa pidettyihin paikkoihin. Ja tuo valo? Se ei hajota maailmaasi väkivalloin, vaan murtaa sen auki lempeästi mielessä, luissa ja uskomuksissa, joita olet suojellut ja joille olet perustanut koko elämäsi.

Sinusta saattaa tuntua, että hajoat, mutta itse asiassa sinulle näytetään, miten tullaan ehjäksi. Valoa tulee auttamaan ja vapauttamaan sinut, myös itsestäsi.

MINÄ: Mutta mitä jos lähden pois liian pian? Mitä jos olen impulsiivinen?

MESTARI: Onko oikeasti olemassa ”liian pian”, silloin kun seuraat itseäsi? Mieli haluaa mitata kaiken – ajoitus, menestys, tunnustus – mutta mikään siitä ei päde tässä. Se mitä tunnet, ei ole impulssi – se on valmiutta. Ja kyllä, valmius voi tuntua pelolta, erityisesti kun olet rakentanut elämän sen ympärille, että olet luotettava, maadoittunut, hyödyllinen ja tuottava.

Itse asiassa olet kasvanut yli siitä peilistä, joka ennen heijasti, kuka olit. Tuijotat nyt siihen, toivoen näkeväsi totuutesi, mutta nyt se näyttää vain haamun.

MINÄ: Mutta olenko kiittämätön? Tämän kuukausittaisen artikkelin kirjoittaminen merkitsi minulle hyvin paljon. Se antoi minulle äänen ja auttoi minua tulemaan pois piilosta. Eikö ole väärin vain päästää siitä irti?

MESTARI: Mitä jos irtipäästäminen on perimmäistä kiitollisuutta? Ei takertuen, ei säilöen sitä meripihkaan, vaan kunnioittaen sitä luottamalla siihen, mihin se johdatti sinut. Tämä ei ollut vain kirjoitusprojekti – se oli polku, joka toi sinut uuteen versioosi: sellaiseen joka on valmis kirjoittamaan täysin uudesta paikasta.

MINÄ: Kuulen jatkuvasti näitä ääniä päässäni: mitä kaikki ajattelevat, ajattelevatko he minusta huonompaa? Tiedän, että se on vain pelkoa, mutta se saa minut epäilemään itseäni.

MESTARI: Epäily ei ole vihollisesi. Se on tarkistuspiste, muistutus että olet menossa tuntemattomaan. Et ole pettämässä mitään tai ketään – kuuntelet pelkästään sitä, mikä on jo muuttunut sisälläsi.

MINÄ: Minussa on myös osa, joka tuntee, että jos lakkaan kirjoittamasta tätä kolumnia, menetän sen ainoan asian, joka teki minusta näkyvän.

MESTARI: Et ollut koskaan näkyvä tämän kolumnin vuoksi. Olit näkyvä, koska uskalsit puhua totuuttasi. Ja nyt tuo totuus haluaa tutkia uutta ääntä, uutta tunnetta. On uusi tietoisuus – ”minä olen” -olemuksen, mestarin ja ihmisen kolminaisuus, joka toimii yhteisymmärryksessä. Ihmisellä on kokemuksensa, nyt valittuja ja iloisia. Mestari tuo viisauden hetkessä, ei vuosia myöhemmin. Ja ”minä olen” pelkästään säteilee läsnäoloaan.

Näkyvyydessä ei ole kyse siitä, että muut näkevät. Siinä on kyse itsesi näkemisestä ja tuon itsen sallimisesta säteillä, myös silloin kun muoto tai ilmaisu muuttuu.

MINÄ: Miksi se sitten tuntuu menetykseltä?

MESTARI: Koska se on. Ja se on pyhä asia. Älä ohita tuota surua. Tämä identiteetti oli kanssasi vuosia. Se auttoi sinua avautumaan, näkemään itsesi, ja tapaamaan uuden puolen. Siitä irtipäästäminen ei tarkoita, ettei sillä ollut merkitystä. Se tarkoittaa, että olet valmis kohtaamaan elämäsi ilman tuota kainalosauvaa.

MINÄ: Mutta miten luotan tähän uuteen polkuun? Ei ole tiekarttaa. Mitä on seuraavaksi?

MESTARI: Et tarvitse karttaa. Tarvitset läsnäoloa. Ei ole takaisinpaluuta – ei oikeasti – muttei ole myöskään eteenpäin menoa niin, kuin kerran kuvittelit. On vain nyt – tämä hetki, tämä hengenveto, tämä valinta – ja siinä elää viisaus. Siinä jumalainen mieli alkaa puhua – ei logiikkana, vaan tietämisenä.

Vanhassa identiteetissä oli kyse rakenteesta, jonkin todistamisesta. Uudessa identiteetissä ei ole kyse minkään todistamisesta – siinä on kyse olemisesta. Tämä on älykkyyden ja tiedostamisen ero. Mieli haluaa askelia, mutta mestari tuntee jo tanssin.

MINÄ: Ja ne tarinat joita haluan kirjoittaa, ne jotka tuntuvat kummallisilta ja symbolisilta ja kenties olevan liikaa – mitä teen niillä?

MESTARI: Juuri siihen valosi haluaa siirtyä seuraavaksi – tarinoihin, jotka taivuttavat mieltä ja avaavat sydäntä, myyttiin ja metaforaan, symboleihin kätkettyyn viisauteen. Se ei ole poikkeama, vaan äänesi evoluutio.

Hengitä vain. Ja tunne, millaista on kohdata itsesi vanhojen peilien ulkopuolella. Ei enää luvan odottamista. Tältä tuntuu elää ”minä olen” -läsnäolosta. Ei enää taaksepäin palaamista, ja kummallista kyllä, ei myöskään eteenpäin menemistä. Se kaikki on nyt. Juuri tässä. Ei jonain päivänä. Ei huomenna. Se on nyt. Se on ”minä olen tässä”.

–––––

Huomautus kirjoittajalta:

Tähän tarinaan innoitti hyvin todellinen käännekohta. Kirjoitettuani kolme vuotta ”Rakas mestari” -artikkeleita, huomasin seisovani uudella sisäisellä kynnyksellä. Tämä muoto ei enää sovi, ja se ääni joka kerran tarvitsi rakenteen, alkoi pyytää jotain enemmän.

Näin tiedän, että on aika. Ei siksi, että jokin oli pielessä, vaan koska kaikki minussa tuntee valmiutta astua uuteen tilaan. ”Rakas mestari” auttoi minua lopettamaan piiloutumisen ja paljastamaan äänen, jonka olin kauan sitten unohtanut.

Kiitos kulkemisesta kanssani näin pitkälle. Ja kiitos, rakas shaumbra, näiden sanojen vastaanottamisesta. En tiedä, mihin tämä seuraava ääni vie minut, mutta luotan, että se avaa oikean polun minulle.

Pidä huolta,

Carolina

Mestarin sanat tässä tarinassa perustuvat Adamuksen kanavointeihin:

Siivet-sarja – shoud 8

Esiintuleminen-sarja – shoud 1

Valaiseminen-sarja – shoud 7

Kirjoittanut Carolina Oquendo (www.crimsoncircle.com)

Elokuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine