Oquendo 07 25: Rakas mestari - miksi mikään ei kestä?

NAINEN: Aamun valo hiipi sisään hitaasti. Makasin valveilla, pitkään sen jälkeen kun nukkuminen oli mahdollista, tuntien vain hiljaisuuden ja liikkumattomuuden. Lakana peitti hädin tuskin kehoani – kehoa jota oli juuri kosketettu, todella kosketettu, eikä vain hänen käsillään.

Hänen silmänsä avasivat minut kokonaan. Hänen tapansa katsoa minua – täysin, rohkeasti, kuin hän voisi nähdä sen osan minusta, jota en koskaan näyttänyt, osan jota itsekin olin lakannut katsomasta jo kauan sitten – ja tietämättäni jokin minussa oli sanonut kyllä. Ei sanoin. Vaan iholla. Hengityksellä. Antautumisella. Annoin itseni hänelle – ei tarpeen vuoksi, vaan koska halusin tuntea, millaista oli olla nähty … ja edelleen valittu.

Ja hetken uskoin, että hän voisi pitää sen, pitää minut. Tuntui, kuin kaikki mitä olin aina toivonut, olisi lopultakin ollut hyppysissäni.

Mutta aamulla on tapana paljastaa sanomatta jäänyt. Minusta olisi pitänyt tuntua onnelliselta ja iloiselta, mutta jokin oli pielessä. Käänsin päätäni, ja siinä hän oli, selkä minua kohti. Hiljaa. Ei julma, ei poissa. Ei enää vain läsnä. Silmät jotka olivat polttaneet lävitseni edellisyönä, välttelivät nyt omiani.

Tiesin, että hän oli nähnyt jotain minussa, muttei ollut pysynyt riittävän pitkään nähdäkseen sen itsessään.

Sitähän juuri teemme, eikö vain? Löydämme jonkun, joka kantaa kadottamaamme palaa, ja kutsumme sitä rakkaudeksi. Mutta joskus se on vain naamioitua kaipausta. Syvään juurtunut tarve saada muilta tunnustusta, koska emme pysty antamaan sitä itse.

MIES:

En ollut tarkoittanut sen menevän niin syvälle.

Kun ensin näin hänet – oikeasti näin – se säikäytti minut. Ei siksi, että hän oli kaunis (vaikka hän oli), vaan koska jokin hänen silmissään peilasi sitä kipua, jonka olin haudannut vuosia: surua, ettei riitä. Olin tottunut olemaan se, joka piti kaiken kasassa, oli vahva, otti ohjat, eikä katsonut taakseen.

Mutta tuona yönä … hän päästi minut sisään. Hän laski puolustuksensa – ei antanut minun nähdä vain ihoaan, vaan sielunsa, ja jokin minussa murtui auki. Se ei tapahtunut pelosta tai häpeästä, vaan sen osani tunnistamisesta, joka luottaa, avaa ja päästää elämän sisään taistelematta.

En tiennyt silloin, mitä tapahtui, mutta nyt ymmärrän: se tuntui kotiinpaluulta. Lyhyen hetken yhdistyin hänen kanssaan – hengityksessä, hiljaisuudessa sanojen välissä – ja siitä tuli niin syvä halu, etten halunnut odottaa. Halusin vain olla hänen kanssaan kokonaan. Ja halusin jäädä siihen ikuisesti.

Mutta kun aamun valo palasi, pelko ja epäily heräsi sisälläni. Tiesin, että hän halusi yhteyttä, keskustelua, välittämistä. Mutten tiennyt, miten pidetään tai annetaan sellaista, mitä en voinut vielä ymmärtää, joten vaiensin hänen äänensä – ei sanoin, vaan etäisyydellä. En pelännyt hänen totuuttaan – pelkäsin omaani, koska jääminen merkitsisi tuon tyhjyyden kokemista sisälläni, tuon osani joka edelleen vakuutti, etten koskaan riittäisi.

Siis käänsin pois katseeni ja vetäydyin. Puhuin lyhyin lausein, keitin kahvia, muttei ollut yhteyttä. Kerroin itselleni, etten halunnut johtaa häntä harhaan tai luvata, mitä en ollut valmis antamaan, mutta totuus oli yksinkertaisempi: olin nähnyt jumalan hänessä, ja se puhutteli jumalaa minussa. Ja se oli pelottavaa.

NAINEN:

Hänen lähdettyään hiljaisuus ei ollut vain huoneessa. Se oli minussa. Tiesin, ettei oikeasti kyse ollut hänestä, vaan aukosta, jonka hän paljasti. Tuosta pehmeästä, särkevästä paikasta siinä, että oli nähty, valittu ja sitten jätetty, koska kumpikaan meistä ei pystynyt kohtaamaan omia demonejamme, tai kenties omaa valoamme.

Vanhat pelkoni hiipivät sisään, eivät hirviöinä, vaan tuttuina haamuina: Olet liikaa. Et riitä. Sinun ei olisi pitänyt päästää häntä sisään. Odotit liian pitkään. Annoit periksi liian nopeasti.

Kävin suihkussa muistuttaakseni itselleni, että olin edelleen olemassa tuon melun alla. Seisoessani peilin edessä, märkien hiusten roikkuessa selkää vasten, en voinut enää nähdä vanhaa minua – naista joka oli antanut itsensä pois, tyttöä joka oli toivonut liikaa. Nyt näin Minut – sen joka oli aina ollut siinä, kaipauksen ja kivun alla.

MESTARI:

Jossain muualla, toisessa huoneessa, toisessa kehossa, toisessa peilissä – hän oli siellä. Koska tämä oli hänenkin hetkensä. Ja vaikka he olivat mailien päässä toisistaan, jokin murtui auki kummassakin heissä yhtä aikaa. Jokin mikä ei ollut enää vain hämmentynyt, vaan nyt myös purkautuva, ei enää vain särkevä, vaan nyt myös heräävä.

Nainen seisoi peilinsä edessä – paljaana, läsnä, nähden naisen joka oli antanut kaiken, mutta edelleen pelkäsi, ettei riittänyt, ja kuuli häpeän äänen: ”Avauduin liikaa.”

Mies istui huoneensa hiljaisuudessa – vereslihalla, muistaen miehen joka oli vetäytynyt, koska pelkäsi, ettei voisi antaa tarpeeksi, ja kuuli epäilyn äänen: ”Et ole tarpeeksi vahva pitämään häntä, pitämään itseäsi.”

Nainen kosketti höyrystynyttä peiliä kaipauksella.

Mies sulki silmänsä, ja antoi muiston naisen katseesta pehmentää jonkin tiukkuuden rinnassaan.

Ja sitten he kumpikin kuulivat äänen, ei yläpuolelta vaan sisältä:

Jatkat rakkauden etsimistä, kuin se eläisi ulkopuolellasi, kuin jollain toisella olisi avain sinun arvoosi. Etsit kumppanista jotain, mitä et usko, että sinulla voi olla sisälläsi.

Etkö näe? Tuo ”toinen” ei ollut täydentäjäsi. Hän oli peilisi. Sinua ei hylätty, sinut aktivoitiin. Ja nyt kun sinut on nähty – todella nähty – kysymys ei ole enää: ”Jääkö hän?” vaan ”Jäätkö sinä?”

Silloin kun suhde loppuu, luulet, että se oli epäonnistuminen, että tajusit jotain väärin. Mutta se oli tuo pyhä hetki, jota pyysit kauan sitten – kohdata hänet, joka näyttäisi sinulle, mikä värisee edelleen passarisi alla.

Nainen, et ole liikaa. Pehmeytesi ei ole vaarallista, säteilysi ei ole ase, eikä syvyytesi ole vika.

Ja mies, et ole liian pieni. Epävarmuutesi ei ole heikkoutta, kaipauksesi ei ole hävettävää, eikä epäröintisi tee sinusta arvotonta.

Ette epäonnistuneet toistenne suhteen. Saavutitte pelkästään sen reunan, minkä voisitte pitää, ja kurkistitte siihen, mikä odottaa edelleen syleilemistä/hyväksymistä itsessänne.

Tässä ei ollut koskaan kyse oikeasta tai väärästä; siinä oli kyse muistamisesta. Sen fantasian sijasta, että tulee toisen täydentämäksi, kyse on totuudesta – maskuliinisesta joka kaipaa olla vahva kovettumatta, feminiinisestä joka kaipaa olla nähty kutistumatta.

Siitä syystä se ei voinut kestää. Koska tulee hetki, jolloin et enää kestä nähdä itseäsi vain toisen silmien kautta. Syytät tietysti häntä, mutta totuus on, että peili alkaa säröillä. Illuusio alkaa murtua, ei siksi ettei se ollut todellinen, vaan koska olet kasvanut tuon heijastuksen yli. Tietyssä kohtaa oivallat, ettei sinun tarvitse enää löytää itseäsi hänestä, ja tuon projisointipelin – itsesi jahtaamisen jonkun toisen kautta – täytyy loppua.

Todellista rakkautta ei koskaan löydy toisesta, ennen kuin löydät sen sisältäsi. Et koskaan tunne suvereenia kumppanuutta, ennen kuin teet rauhan oman heijastuksesi kanssa.

Teidän ei ollut koskaan tarkoitus pelastaa toisianne. Teidän oli tarkoitus herättää se, mikä oli ollut unessa. Ette olleet eksyneitä rakastavaisia, vaan peilejä jotka hajoavat tullakseen ehjäksi.

Mestarin sanat tässä tarinassa perustuvat Adamuksen kanavointeihin:

SEURAAVA-sarja – shoud 4

e2012-sarja – shoud 6

Vapaus-sarja – shoud 10

Transhumaani-sarja – shoud 2

Kirjoittanut Carolina Oquendo (www.crimsoncircle.com)

Heinäkuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine