MacLeod 07 25: Ei tarvita lippua kotiin

Jokaisen kokeneen ulottuvuustyöntekijän elämässä – noiden rohkeiden sielujen, jotka pujahtelevat maailmojen välillä ja kutovat näkymättömiä valolankoja – tulee aika, jolloin siivet täytyy lopulta laittaa naulaan. Ja niin kävi minulle.

Yhtenä hienona, vähän hämmentävänä aamuna heräsin ja oivalsin, että olin väsynyt. Ei tuo tavallinen ”valvoin liian pitkään kommunikoiden tähtien kanssa” -väsynyt. Ei, tämä oli syvää, luissa ja ytimissä tuntuvaa väsymystä, sellaista jossa koko sielu tuntuu kuin väännetyltä tiskirätiltä.

Ensin ajattelin: ”Ahaa, tältä vanhuus varmaan tuntuu. Kenties valmistaudun lipumaan armollisesti Suureen tuonpuoleiseen.” Kuvittelin leijuvani ylöspäin, räpytellen siipiäni kerran, pari, ja sitten taittaen ne siististi, kun nousin eläkevuosieni hyvin ansaittuun, taivaalliseen kotiin.

Mutta Maalla – ja rakkaalla, itsepäisellä kehollani – oli muita suunnitelmia.

Kolme vuotta vaeltelin uupumuksen sumussa, toisinaan mutisten itsekseni: ”No, on ollut hyvä juoksu – kahdeksan vuosikymmentä suunnistamista maan päällä, kantaen samanaikaisesti viiden tai kuuden muun ulottuvuuden värähtelyjä. Ei voi sanoa, etten olisi antanut parastani.”

Kokeita tehtiin, laitteet vilkkuivat, lääkärit tähyilivät, tökkivät ja sorkkivat, Ja he kaikki – siunattuja olkoon heidän ymmällään olevat sydämensä – kohauttivat olkapäitään. ”Olet kunnossa”, he sanoivat, ikään kuin selittäisi jotain. (Nimittäin maallinen lääketiede luokittelee ulottuvuustyöntekijät usein ”terveiksi”, samaan aikaan kun he pyörittävät salaisesti kokonaisten mannerten energiaverkkoja.)

En voinut kuitenkaan enää sivuuttaa totuutta: olin menettänyt tehtäväni. Ja ilman sitä tunsin olevani tuuliajolla, kuin eläköitynyt postikantaja jolla ei ole enää kirjeitä kuljetettavana tähtien välillä.

Ja näyttämölle saapuu naturopaatti – viisas nainen ihmismuodossa kirkkaiden silmien kera, jotka näkivät enemmän kuin oireeni. Hän esitti minulle kysymyksen, jota kukaan muu ei ollut tullut ajatelleeksi: ”Kerro minulle terveydentilastasi lapsena.” (Ulottuvuustyöntekijät tietävät, että kaikki alkaa alusta.)

Kerroin hänelle tarinoitani. Keho joka syntyi hieman vinona, olisi aina hiljainen muistutus, että Maa oli huonosti istuva. Sitten tuo aikaerokrapula, joka roikkui päälläni kuin raskas viitta. Ja nyt tunne, että työni täällä oli tehty, ja kenties oli aika pakata kamppeensa ja muuttaa gravitaatioltaan vähemmän vaativiin ulottuvuuksiin.

Hän kuunteli, kallisti päätään ja sanoi äänensävyllä, joka oli yhtä aikaa toteava ja ilahduttavan nenäkäs: ”Niinkö? En ymmärrä tuota lainkaan. Minusta käpylisäkkeesi tarvitsee nollauksen. Jumitat yömoodissa, kultaseni. Et ole kuolemassa, sinulla on ainoastaan … aikaerokrapulaa.”

Kuvittele, että tehtyään kosmista palvelua koko elämänsä ajan, diagnoosi oli niin yksinkertainen, kuin sekaisin oleva sisäinen kello. En ollut haihtumassa pois – olin vain epäsynkronissa! Hän antoi minulle annoksen värähtelylääkettä, virityksen sieluni antennille, ja muutamassa päivässä väri palasi elämääni. Voima palasi takaisin jalkoihini. Aloin kävellä uudella, maadoittuneella rytmillä – ei ulottuvuustyön väsyneenä eläkeläisenä, vaan sellaisena joka asui maallisessa kehossaan ensimmäistä kertaa.

Ja voi, tuo oivallus: en ollut valmis! Olin täällä nyt, en elääkseni uupuneena maailmojen välisenä kuriirina, vaan itseäni – sädehtivänä, tavallisena ja poikkeuksellisena ihmisenä. Elämässä ei ollut enää kyse itseni uuvuttamisesta yrittämällä sopia joukkoon, kutistua tai suorittaa jotain näkymätöntä tehtävää, vaan itse asiassa nauttimisesta – ei kestäen, ei selviytyen, vaan lopultakin nauttien – tästä viimeisestä elämästä maan päällä.

Siipeni roikkuvat nyt kunnioittavasti naulassa sydämessäni. Kunnioitan niitä päivittäin, ja kunnioitan maata jalkojeni alla vielä enemmän. Kuulun tänne. Täysin. Iloisesti. Ei tarvita ulottuvuuksienvälistä lippua kotiin

Siis jos sinä, rakas ulottuvuustyöntekijä, huomaat raahaavasi väsyneitä luitasi pitkin mattoa ja ihmetteleväsi, täytetäänkö lähtöpapereitasi yläkerrassa jo kaikessa hiljaisuudessa, pysähdy. Vedä henkeä, ja harkitse tätä radikaalia mahdollisuutta: et ole kuolemassa. Olet saapumassa perille. Tehtäväsi ei ehkä ole ohi – ehkä se pelkästään kehittyy, ja siirryt ulottuvuuksien välillä työskentelystä olemaan itse silta.

Ja nyt täytyy enää vain vetää syvän henkeä ja sukeltaa elämään.

Kirjoittanut Carol MacLeod (www.crimsoncircle.com)

Heinäkuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine