Hoppe 06 24: Aerotheon-ovi

Jos olen kuullut sen Adamukselta, olen kuullut sen tuhat kertaa. ”Todellisuus on perspektiivikysymys. Jos haluat muuttaa todellisuuttasi, muuta tapaasi nähdä se.” Siinä on tolkkua, mutta miten muutan sitä tapaa, jolla katson asioita? Tarkoitan, että liikenneruuhka on edelleen liikenneruuhka. Töykeät ihmiset ovat edelleen töykeitä, vaikka yritän ajatella heitä kauniina enkeleinä, jotka ovat jääneet häiriintyneen persoonallisuuden vangiksi.

Aspektini aiheuttavat minulle aika ajoin edelleen murhetta, vaikka yritän muistaa, että minä loin ne, mistä ikinä syystä. Minulla oli huono lento hiljattain Konasta Denveriin, sisältäen aikatauluun kuulumattoman pysähdyksen San Franciscossa, koska miehistö oli väsynyt (!).Vaikka olisin yrittänyt kuinka muuttaa ajatteluani, se oli silti huono lento, erityisesti huutava 4-vuotias käytävän toisella puolella keskellä yötä. Ei juuri tulisi muuttamaan havaintotapaani koko pitkän ”mitä ihmettä …” -yön keskellä.

Mutta, oivalsin lopulta, mitä Adamus tarkoittaa sanoessaan, että kyse on siitä, miten havaitsemme asiat. Nimittäin luulin hänen tarkoittaneen, että meidän täytyy muuttaa ajatteluamme. Minun olisi pitänyt tietää (tai ajatella) paremmin. Sillä on vähän tekemistä ajattelun kanssa. Itse asiassa ajattelu saa meidät usein vielä enemmän jumiutumaan havaintotapaamme. Havaintotavan muuttamisessa on itse asiassa kyse menemisestä ajattelun ulkopuolelle, muihin aisteihin. Saatat ehkä muistaa, että Adamus sanoi meillä olevan parisataatuhatta aistia ja että havaitsemme todellisuuden paremminkin aistiemme, kuin mielemme kautta.

Pidimme hiljattain Konassa, Havaijilla, uusia työpajoja, nimeltään Metaphysics of the Mind (= mielen metafysiikkaa). Ne eivät olleet, mitä luulin niiden olevan. Kuultuamme Adamuksen näkemyksen ihmisaivoista ja -mielestä, menimme kauas niiden yli, kuvittelun ulottuvuuksiin. Kuvittelimme mestari-itsemme, ja sitten kuvittelimme mestari-itsemme kuvittelevan meidät. Ihmismieleni ei pysynyt perässä siinä, ”kuka kuvitteli kenet”, mikä oli hyvä asia, koska silloin ajattelu pysähtyi hetkeksi. Itselleni se oli yksi oivaltavimmista työpajoista ikinä. Oivalsin lopultakin eron ajattelun/uskomusten ja kuvittelun/aistien välillä.

”Mutta Adamus, miten voin avata nämä kätketyt aistit?” kysyin yhtenä iltana nauttiessani viinilasillisesta lanailla (patio). Olisin voinut/minun olisi pitänyt arvata vastaus. Vastaus oli sama, kuin jokseenkin kaikkeen tuolla professorilla: ”Salli.” Hän selitti, että olemme palaamassa luonnolliseen tilaamme, mutta nyt ihmismestareina meihin on ladattu elämiemme kokemukset ja viisaus. ”Et voi ajatella tietäsi mihinkään tästä, koska ihmismieli vain rajoittaa ja epäilee. Sallit muiden enkelihavaintoaistiesi avautua luonnostaan, ja sitten ne avautuvat sopivimmalla tavalla sinulle. Lakkaa ajattelemasta sitä. Jäät vain jumiin omiin alusvaatteisiisi.”

Sallin itselleni toisen lasillisen viiniä tuona iltana vain harjoittaakseni sallimista. On hassua, miten mentaalinen toimintani hidastui illan kuluessa.

Muutama ilta myöhemmin sain hyvin syvällisen kokemuksen. Kuten monet teistä tietävät, näitä transformaatiokokemuksia voi tulla tyhjästä. Kävelin keittiöstä lanaille välipala kädessäni, valmiina työstämään grafiikkaa uuteen Art of Light -pilvikurssiin (= valon taito/taide). En ajatellut mitään erityistä, paitsi tuon projektin saamista tehtyä, jotta pääsisin nukkumaan kohtuulliseen aikaan.

Kaikki oli kuin hidastettua yhtäkkiä. Lyhyen hetken luulin, että oli maanjäristys tuon hämmentyneisyyden vuoksi. Pysähdyin paikalleni. Mikään ei tärissyt tai rämissyt, paremminkin oli tunne, jota voin kutsua vain kristallisoitumiseksi/selkiytymiseksi. Kaikesta tuli kristallinkirkasta. Se ei ollut näköni – se oli sisäinen havaintoni. Kaikki ääriviivat huonekaluissa, kaikki puun värit, valo jota tuli lampuista ja hedelmät lautasella kädessäni, tulivat selkeämmiksi kuin mikään, mitä saatoin muistaa kokeneeni. Sitä ei ollut pakahduttavaa katsoa, koska itse asiassa se tuntui todellisemmalta kuin todellisuus, paremmin kuin muuntuneelta.

Tuntui siltä, kuin ovi toiseen ulottuvuuteen olisi avautunut, mutta ulottuvuuteen jossa jo olin. Tuo ovi vei minut syvemmälle juuri siihen ulottuvuuteen, josta olin yrittänyt vapautua hyvin pitkään, mutta nyt tunsin paremminkin suurenmoisuutta, kuin ahdistusta.

Seisoin paikallani muutaman minuutin, kun siirsin tietoisuuttani olohuonetta ympäri. Se ei ollut sellaista, että huonekalujen värit heräsivät eloon, kuten voisi kokea, jos olisi polttanut voimakasta pilveä. Värit olivat selvempiä ja määritellympiä. Taideteokset seinillä eivät alkaneet yhtäkkiä elää, vaan asetelmat olivat yhtenäisempiä.

Kävelin lanaille, kun kokemus jatkui. Äänekkäiden, pienten coqui-sammakoiden kurnutus oli puhdasta ja harmonista. Otan ilman tavallisesti itsestäänselvyytenä, mutta nyt se tuntui määritellyltä ja tarkoitukselliselta. Pöydän kova graniittipinta oli yksinkertaisesti ihastuttava. Tunnustelin sitä kädelläni. Se oli tiivis ja viileä, todellisempi kuin olin koskaan ennen huomannut. Palmupuut näyttivät vahvoilta ja konkreettisilta, ja ne seisoivat korkeina ja tarkoituksellisina pimeässä yössä. Myös läppärini vaikutti aineellisemmalta kuin koskaan.

Luulisi, että tämäntyyppisen ylimaallisen kokemuksen pitäisi muuttaa kaikki pehmeäksi ja tasaiseksi – pyörivien värien, tuikkivien valojen ja lämpimien ja pörröisten aistimusten kera. Tämä oli täysin päinvastaista. Kaikki oli uskomattoman määriteltyä ja konkreettista. Siinä oli kauneutta, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Se oli herkullisen tiukkaa ja todellista.

Tuolla hetkellä oivalsin fyysisen todellisuutemme kauneuden ja nerokkuuden. Ei mikään ihme, että sieluolennot haluavat tulla Maahan. Muut ulottuvuudet saattavat olla kevyitä ja seitinohuita, mutta niistä puuttuu maaulottuvuuden selkeys ja tarkkuus. Koin hienoimman gravitaatio-osan, jossa valosta tulee hiukkasia ja sitten ne kiinnittyvät yhteen yhtenäiseksi taidemuodoksi nimeltään todellisuus. Koko tämän ajan olin yrittänyt irrottaa todellisuuden tiukan otteen voidakseni tehdä elämästä vähän pehmeämpää, ja nyt tunsin syvää kunnioitusta sen suurenmoista, tiivistä koostumusta kohtaan. En tuntenut olevani siinä loukussa, vaan paremminkin meneväni taidegalleriaan tai museoon katsomaan kauneutta. Olin syvällä luomisessa/luomuksessa, mutta en vankina siinä. Jossain kohtaa purskahdin nauramaan ja ajattelin, miten kovasti olin yrittänyt ajatella tieni ulos fyysisen todellisuuden kovuudesta, kun se oli koko ajan tässä nauttimista varten.

Adamus on puhunut viime aikoina paljon aerotheonista tai gravitaation koko spektristä. Olen kaivannut kokea gravitaation laajentavuuden, erityisesti päivinä jolloin kehoani särkee tai mieleni tuntuu olevan loukussa. Mutta tässä olin, syvemmällä kuin koskaan sidottuna gravitaatioon, ja ehdottomasti ihmeissäni sen kaiken kauneudesta. Se oli ihastuttavaa.

Viikkoja myöhemmin minulla on edelleen tuo aistimus selkeästä terävyydestä. Se ei yhtä voimakas kuin tuona iltana Villa Ahmyossa, mutta voin helposti siirtyä siihen arvostaakseni sitä todellisuutta, johon olen uppoutunut. Haluni päästä ulos tiheästä aineesta on korvattu syvällä arvostuksella sitä kohtaan. Loukussa olemisen tunne korvataan taiteellisella arvostuksentunteella. Jotenkin tiedän, että tämä kristallisoitumisen tunne auttaa minua nyt siirtymään ”lähtevään”, laajentavaan gravitaatioon. Minulla on hyvin luja maadoittuminen ja syvää kunnioitusta ”saapuvaa” gravitaatiota kohtaan varmistamassa, etten eksy gravitaation lähtevään puoleen, haluamatta kenties palata.

Monta vuotta sitten joku kysyi Adamukselta, miten helvetissä pääsemme tämän tiheän, fyysisen todellisuuden ulkopuolelle. Hänen vastauksensa oli kuin jotain Zen-pelikirjasta: ”Miten menette tämän todellisuuden ulkopuolelle? Sukeltamalla syvälle siihen.”

Riippumatta siitä, onko sinulla jokin omani kaltainen kokemus, tai jokin oma versiosi, fakta on, että olemme palaamassa luonnolliseen olotilaamme, samalla täyttyen gravitaatioelämän syvien kokemusten aarteista. Nauti siitä, kun voit.

Kirjoittanut Geoffrey Hoppe (www.crimsoncircle.com)

Kesäkuun 2024 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine