Harmon 04 24: Hän joka nauraa, kestää
Minulla on taipumus nauraa – paljon. Jos kompastun ja kaadun, voin vain naureskella sille, miten kehoni vääntyy matkalla alas, ja mahdollisesti hupaisalle ulkomuodolleni. Jos joku muu kaatuu, riennän varmistamaan, että hän on ok, mutta on valtava työ tukahduttaa spontaani kikatus. Se ei ole pahansuopaa – minusta elämä vain on luonnostaan absurdia.
Joka päivä pidän arkipäiväisiä juttuja äärimmäisen huvittavina. Tapa miten kehot liikkuvat suorittaakseen yksinkertaisia tehtäviä, kuten käveleminen tai syöminen; kummalliset asennot joita ihmisillä on, kun he keskustelevat muiden kanssa; omituiset äänet joita ihmiset pitävät keskittyessään omaan maailmaansa (erityisesti Adamuksen merabhien aikana); myös autoilijoiden kummalliset tavat, kun he luulevat, ettei kukaan katso. Se kaikki kiehtoo minua, ja aina se naureskelemaan.
––
Mitä shaumbra sanoi
”Sinulla on ruma, mutta miellyttävä nauru.”
”Olen kasvisyöjä, mutta joskus en ole.”
”Mikä on taco?”
”Miten vanha olet? Näytät nuorelta ja käyttäydyt hyvin nuorekkaasti, mutta sinulla on ryppyjä.”
––
Huristaessani nelipyöräisellä laatikollani pisteestä a pisteeseen b, heilutan usein tutuille kasvoille. Surullista kyllä, useimmat heistä ovat ajatuksissaan tai kulkevat automaattiohjauksella, tietämättöminä ympäröivästä maailmasta, ja tervehdykseni jäävät huomaamatta. En voi kuin ihmetellä heidän päiväunelmiaan, sepittäen leikkisästi tilanteita mielessäni. ”Minä mennä hitaasti, mutta jos Dave yrittää ohittaa, minä mennä kovempaa, hän ei mennä kovempaa.” Kyllä, joskus tuntuu siltä, että ihmiset puhuvat luolamiestä, mikä on – myönnän – melko koomista.
Rehellisesti sanottuna, minulla on syvää ihailua ihmisiä kohtaan, vaikka usein tarkkailen heitä mieluummin vähän etäältä. Sosiaalisissa tilaisuuksissa minut voisi löytää osallistumasta eri ryhmiin, poukkoilemasta ympäriinsä kuin seuraihminen – kuitenkin yksinoleminen, hiljaa tarkkaillen, on rakasta ajanvietettäni. Nautin sitten drinkistä, nojailen rennosti seinää vasten, tai istun mukavasti sohvalla, saan valtavaa tyydytystä ihmisten katselemisesta, ja minulla on usein hienoinen, tietävä hymy.
Oletko koskaan tarkkaillut ihmisiä tanssimassa? Silloin kun on etuoikeus nähdä noita harvinaisia yksilöitä, jotka koko sydämestään uppoutuvat hillittömään iloon musiikista, niitä jotka tanssivat huolettomasti, se on äärimmäinen ilo. Herkullinen kurkistus heidän aitoon itseensä, ikään kuin jokainen heistä kuulisi eri melodian – se antaa loputtomasti huvia.
Toisinaan, kun joku esittää jotain minulle uutta, voin vain nauraa. Sen ei ole tarkoitus loukata – se on vain reaktio hienovaraisiin eleisiin ja ilmaisuihin, joita ihmisillä on selittäessään asioita.
––
Ohikiitäviä ajatuksia Adamusta kuvatessa:
”Pysy kasassa IHMINEN!”
”Olisi pitänyt laittaa Tena.”
”Se on melkein ohi. Se on MELKEIN ohi …”
”Onko hän KOSKAAN hiljaa??”
”Hän katsoo minua, hän pystyy lukemaan ajatukseni, ajattele hyviä ajatuksia, VOI HYVÄ LUOJA, HÄN KATSOO SIELUUUUNI!”
”Ei, hän ei pysty lukemaan ajatuksiani …”
”Mitähän Vanessa teki jälkiruuaksi.”
”Huh, ei hassumpaa tänään” *äkillinen vatsakramppi*
”Pärjäämme hyvin …” PUM, RYSÄYS! *toinen kameramies pyörtyy*
––
Oletko koskaan huomannut jonkun tuijottavan sinua ja vastannut paljastamalla kaikki hampaasi? Elämä voi olla kiehtovaa, ja olen valinnut katsoa sitä huumorilinssien läpi.
Nauranko liikaa? Ehkä. Joskus jopa kasvoihini sattuu sen vuoksi. Olen yrittänyt hillitä sitä muiden viihtyvyyden vuoksi, mutta se ei sovi minulle hyvin. Nauruni tukahduttaminen laukaisee ahdistuksen, koska se tuntuu epäaidolta, joten nauran sekinkin pois. Se on suosikkitapani liikuttaa energiaa.
Nimittäin nauru on sekä selviytymismekanismini että lempiterapiamuotoni. Se ei merkitse, että olen kyvytön olemaan herkkä tai vakavissani, kun tilanne vaatii sitä. Tunnen vihaa, ja minulla on syvän epätoivon hetkiä, ja on paljon todistajia. Mutta nauru ja ilo löytävät aina tiensä takaisin luokseni, mikä tekee elämästä siedettävää ja edesauttaa selviytymistäni. Tai selkokielellä, sallii minun kestää!
Rehellisesti sanottuna, on häiritsevän helppoa antautua kurjuuden pohjattomiin syvyyksiin.
Kun olin 3-vuotias, biologiselle isälleni annettiin viimeiset rahamme lääkkeen ostamista varten, mutta hän palasi mukanaan olutta. Sen seurauksena äitini lähti, mikä merkitsi viimeistä kertaa, kun koskaan näin isän. Tämä tapahtuma laukaisi sisälläni valtavan kaipauksen kotiin. Elämä maan päällä ei kehittynyt niin, kuin olin kuvitellut – mietin, voisinko palata ja aloittaa alusta.
Adoptioisäni täytti nopeasti biologisen isäni jättämän tyhjiön, mutta hänen kuolemansa varhaisteinivuosinani, sai tuntemaan, että minut hylättiin taas. Hänetkin korvattiin, mutta tällä kertaa sellaisella, jolla oli syviä tunnehäiriöitä. Kun äitini synnytti sisarpuoleni, tämä teki selväksi, etten ollut tervetullut hänen ”uuteen perheeseensä”.
Aloin ilmentää sisäisen tuskani fyysisesti, etsien kanavia kärsimykselleni. Yhtenä sielun erityisen pimeänä yönä annoin itselleni uhkavaatimuksen: jos elämässä ei ollut muuta, minulle riitti.
Kävin läpi oivaltamisen, jo ennen kuin opin ajamaan autoa. Vaikka se oli alkuun elämää muuttavaa ja euforista, päivien, kuukausien ja vuosien kuluminen toi tukahduttavan klaustrofobiatunteen ihmisessäni. Totuudella varustettuna tuntui joskus siltä, että vastenmielinen liha-astia pidätti todellista itseäni.
Turvauduin alkoholiin ja huumeiden viihdekäyttöön, laittaen itseni arveluttaviin tilanteisiin, joissa minua käytettiin hyväksi. Sitten yhtenä päivänä, kypsässä 18 vuoden iässä, sain ilmestyksen. Löysin elämän merkityksen: kokea ja nauttia.
KOKEA elämää ja ILOA!
Se oli hyvin yksinkertaista, kuitenkin syvällistä. Sen oivaltaminen, ettei millään ollut todellisuudessa merkitystä, vapauttavassa mielessä, toi valtavaa levollisuutta, ja tein ilon löytämisestä prioriteettini.
Kärsimyksen hetket, kuten 7-vuotiaan sisarpuoleni menettäminen muutamaa vuotta myöhemmin, kun hänet vietiin pois täältä Maasta, koska hänen isänsä päätti olla kohtaamatta kuolemaa yksin, tekivät vaikeaksi löytää mitään edes iloa muistuttavaa ihmisenä olemisesta. Kuitenkin ajan kuluessa aloin muistaa, miltä ilo tuntui, ja sallin itseni ottaa sen vastaan.
Nimittäin voit hukkua suruun tai valita kokea ja parantua. Se ei pyyhi pois tuota tuskaa tai vähennä sen merkitystä, mutta minusta jälkimmäinen tuntuu paremmalta valinnalta.
Nauru laittaa minut taas harmoniaan todellisen itseni kanssa. Niinpä puen ylle esiintymisasujani – muuten, tuo tacoasu vie melkoisesti tilaa kaapissani – naureskelen itselleni ja hyppelen eteenpäin, kuin koomikko ikuisella näyttämöllä. Se ei ole henkilökohtaista – sellainen vain olen.
Se tuntuu vapauttavalta, ja kestettyäni aivan liian monta vuosikymmentä ilman naurua, kieltäydyn palaamasta takaisin tuohon pimeään ja kosteaan paikkaan. Et voi pakottaa minua! (Kyllä, voin olla melko dramaattinenkin, jos et ole sattunut huomaamaan.)
Olen myös tehnyt sarjakuvia esittelemään työelämäni naurettavuuksia. ”Mitä shaumbra sanoi” on saanut innoituksensa reaalielämän tapahtumista ja asioista, joita ihmiset ovat sanoneet minulle työskennellessäni, tavallisesti palveluksessa, kuten todellinen mestari, joka olen. Kyllä, se on ehdottomasti kaunisteltua! Ilman terävää huumorintajuani (joko yhtään pyöritellään silmiä?) olisin loukkaantunut tai vuodattanut kyyneleen, mutta VALITSEN nauraa.
Olen tuonut jotain konkreettista olemassaoloon – ei vain itseäni varten, vaan myös ystäville. Tämä on yksi monista syistä, miksi olen täällä – muistuttamassa sinua päästämään irti, olemaan ottamatta henkilökohtaisesti ja oivaltamaan, että kaikki on uskomattoman naurettavaa. Kenties olen kuin todellisuustarkistus ihmismuodossa.
Pyytämätön neuvoni sinulle? Olet ehkä arvannut (lisää rummunpärinää tai ääntä, jonka luulet tapahtuvan, kun taivas repeää):
Älä koskaan luota tylsimykseen/pieruun (suom. huom. sama sana).
Vitsi, vitsi! Tässä on oikea neuvoni: naura enemmän. Meillä kaikilla on tuo vaihtoehto, ja se voi auttaa sinua muuttamaan perspektiiviä.
Löydä hilpeyttä, mistä ikinä voit, ja vapaudu vilpittömällä hörönaurulla, aina silloin tällöin. Tee naurettavaa paskaa pelkästään, koska se tuo iloa. Astu pois itsesi tieltä, ja ole kiltti, pyydän hartaasti, pääse jo pois tuosta hemmetin päästä! Kokeile erilaisia nauruja, kun olet yksin – miksi tyytyä vain yhteen? Sopiihan nauru kaikille.
Ja jos olen lähellä, todennäköisesti kuulet minun nauravan, ennen kuin näet minut. Toivon, että saan sinutkin nauramaan, vaikka sitten omalla kustannuksellani, tai Markon kustannuksella. Muuten, tiedätkö, että hän julkaisi kirjan? Me kaikki tiedämme. Ja jos sinä et tiedä, hän varmasti kertoo sen sinulle.
Saat arvata kerran, mitä teen, kun päätän vitsailuni.
––
Joskus on vaikea nähdä uutta energiaa, koska mielellä on taipumus palata taaksepäin ja yrittää katsoa tapoja, joilla olet käsitellyt asioita aiemmin. Mutta pysähdy hetkeksi, vedä syvään henkeä, ja naura ääneen. Vedä syvään henkeä, ja sitten naura se ulos. Kun naurat, naurat ulos tuota energiaa. Silloin siitä tulee hauskaa. Silloin siitä tulee kiehtovaa.
Tällä hetkellä on hyvin, hyvin helppo jäädä jumiin. Hyvin helppo. Kuin kävellessä hyvin vaikean sokkelon tai ansan läpi, on hyvin helppo jäädä siihen kiinni. Ja mitä sitten teet? Hengität. Naurat vähän sille.
– Kuthumi (”Elefantin syöminen”, Paluu-sarja, shoud 7, 7.2.2009; katso video)
Kirjoittanut Natalie Harmon (www.crimsoncircle.com)
Huhtikuun 2024 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
