Gauss 08 25: Kun naamio murtuu - vääristymä vai mestaruutta?

”Totuus vapauttaa, mutta ensin se ottaa päähän.” – Gloria Steinem. Vanhempani olivat ”vuoden 68 vallankumouksellisia boomereita”. Heidän sukupolvensa kutsumus oli murtautua vapaaksi sota-ajan jäykkyydestä ja omien vanhempiensa sukupolven haavoista. Minua ei kastettu koskaan, koska he uskoivat, että uskonto on henkilökohtainen valinta, joka meidän pitäisi tehdä sitten, kun olemme tarpeeksi vanhoja ajattelemaan itse. Kiitän heitä edelleen siitä, vaikka se toi omat ongelmansa varttuessani syvästi roomalaiskatolilaisessa yhteiskunnassa.

Katolilainen isoäitini joka ei ollut ihastuksissaan siitä, ettei meitä ollut kastettu, sivuutti kätevästi sen tosiasian, että minut suljettiin uskonnon tuntien ulkopuolelle ja leimattiin suljettujen ovien takana ”Saatanan lapseksi”. Samaan aikaan toinen isoäitini halveksi kaikkea, mikä liittyi vähänkään uskontoon.

Talossa jossa kasvoin, kummitteli pahasti – ei vain vertauskuvallisesti, vaan kirjaimellisesti – siinä määrin, että jotkut au pairimme painuivat tiehensä. Mutta silloin ajattelin, että se oli normaalia ja kaikilla oli tuollaisia kokemuksia. Vasta mentyäni kouluun oivalsin, että useimmat ihmiset eivät eläneet sillä tavalla. Luulen, että oli vain yksi lisäsyy siihen, että minut leimattiin ”oudoksi lapseksi”.

Äitini oli työskennellyt monta vuotta kansainvälisessä organisaatiossa, mutta reilu 50-vuotiaana hän siirtyi rinnakkaisraiteelle ja avasi henkisen seminaarikeskuksen – isäni suureksi tyrmistykseksi, joka oli käytännönläheinen ja realistinen lääkäri ja halveksi niitä monia ”astrologeja” ja ”selvänäkijöitä”, joita oli kulkenut kotimme läpi aiempina vuosina. Erityisesti silloin kun tulkinnat koskivat häntä.

Kun seminaarikeskus avautui, se oli eloisaa ja jännittävää aikaa. Äitini oli hyvä siinä. ”Guruja” ympäri maailmaa tuli pitämään kaikenlaisia työpajoja – shamanistisesta unimatkustuksesta Reikiin ja praanaparannukseen, ja mihin tahansa muuhun, mikä oli trendinä kulloinkin. Talo oli täynnä ihmisiä, Ramtha oli kuuma aihe, hänen puutarhansa muuttui toisinaan hikimajaksi, ja keskus kukoisti. Merkittäviä henkisiä vaikuttajia ympäri maailmaa poikkesi kotiimme kautta ja yöpyi siellä. Se oli kiehtovaa aikaa minulle.

Osallistuin useimpiin työpajoihin, ja joitain noista kokemuksista vaalin edelleen. Ne loivat perustan myöhemmälle evoluutiolleni, ja kudon edelleen tämän päivän elämääni osia siitä, mitä opin tuolloin.

Mutta kaikkeen, mikä lähtee liikkeelle suurella vauhdilla, alkaa lopulta tulla halkeamia, jos siinä on taustalla epätasapainoa.

”Aidon mestarin merkki on, ettei hänellä ole tarvetta tulla nähdyksi mestarina.”

– Tuntematon

Osa heistä jotka alun perin tulivat vieraina tai osallistujina, alkoivat itse pitää työpajoja. Ja pian sen jälkeen he alkoivat ”leijailla” seminaarikeskuksessa ja säteillä huolellisesti rakennettuja henkisiä auroja, performatiivisella hiljaisuudella painotettuna. Mutta heidän pyhät tekohymynsä, varustettuna eräänlaisella ”sinun yläpuolellasi” -ylimielisyydellä, alkoivat paljastaa heidät.

Oli intialainen guru, joka rakasti viihdyttää keski-ikäisä naisia intialaisella illuusiotaikuudella. Hänen henkisyytensä oli puhtaasti performatiivista, mutta naiset hullaantuivat hänen eksoottisesta vetovoimastaan ja etsivät vahvistusta läheisyyden kautta ja joskus – miten sen nyt kauniisti ilmaisisi – ”suoremman fyysisen kanssakäymisen” kautta.

Sitten oli riutunut mies, joka väitti elävänsä pelkällä ”valoravinnolla”. Äitini ihaili hänen kykyään. Sisareni ja minä, jotka katselimme sivusta kuin Statler ja Waldorf, nuo Muppet-show’n kaksi vanhaa miestä, emme olleet kovin vakuuttuneita. Korostimme äidille, että mies piilotti keittoa taskumatissa pöydän alle ja ettei hänen harmaa ihonsa huutanut varsinaisesti ”kukoistamista”.

Lopulta aloin huomata kaavan – ei vain siellä, vaan monissa henkisissä ympyröissä, joita kohtaisin monien omien ”etsimisvuosieni” aikana.

Aina silloin tällöin ilmestyi joku todella maadoittunut mestari – tyyni, vähäeleinen, vilpitön ja syvällinen. Heidät voin laskea puolen käden sormilla, ja minulla on vielä tänäkin päivänä syvää kunnioitusta heitä kohtaan. Mutta useimmiten havaitsin, miten tietyt yksilöt astuivat ”gurun asemaan” hyvin nopeasti, innokkaana levittämään vastikään löytämäänsä viisautta, ja myymään sitä omanaan. Ja lopulta heidän huolellisesti ylläpitämänsä naamio alkoi vääjäämättä pudota.

Se mikä näkyi, ei ollut vain ihmisen epätäydellisyyttä – meillä kaikilla on sitä – vaan jotain vääristyneempää, mitä ilmaistiin manipulointina, gaslightingina, kontrollointina, rajojen ylittämisenä, henkisenä häpäisemisenä ja ylemmyytenä. Juuri ne piirteet joiden yli he uskoivat, että muiden pitäisi päästä, olivat hyvin elossa heissä itsessään, kätkettynä ”mestaruuden” viitan alle ja projisoituna ulospäin.

Teeskentely vaatii energiaa. Ja kun performanssia ei voida enää jatkaa, seuraa usein romahdus. Jotkut kääntyivät lopulta pois kaikista henkisistä asioista. Joistain tuli alkoholisteja. Toiset paloivat loppuun ihmissuhteissa tai päätyivät hajanaisiin tiloihin – osa siinä määrin, etteivät he koskaan enää palanneet takaisin psykiatriselta osastolta. Heidän putoamisensa jalustalta oli useimmiten kaikkea muuta kuin kaunista. Lopulta se kaikki oli liikaa äidilleni, ja hän kadotti kiinnostuksensa koko projektiin.

En sano tätä tuomitakseni, vaan vuosien havaintojen perusteella niistä kaavoista, joita syntyy, kun henkisyyteen suhtaudutaan ohitustienä, performanssina tai yrityksenä kompensoida.

”Sitä kutsutaan mestaruudeksi syystä.”

– Minä

Tarkkailtuani vuosikymmeniä näitä dynamiikkoja – ei ainoastaan ihmisenä, joka on kulkenut näitä polkuja, vaan myös omasta syvästä ymmärryksestäni liittyen henkilöiden välisiin dynamiikkoihin – olen huomannut samojen ydinrakenteiden toistuvan aina riippumatta siitä, pitääkö ihminen itseään ”henkisenä” vai ei. Nämä dynamiikat voidaan pukea eri kielille tai asuihin, mutta ne ovat aina samoja.

Huomasin, että monet heistä jotka eivät hakeudu henkisyyden pariin aidosta sisäisestä kutsusta, vaan tiedostamattomasta tarpeesta saada valtaa tai vahvistusta, kantavat usein syviä, käsittelemättömiä haavoja. Lapsuuden hyväksikäyttöön, laiminlyöntiin, hylkäämiseen jne. liittyvät ongelmat voivat ulottua monien, monien elämien yli, ja ilman kohtaamista nämä ydinhaavat, parantumaton uhrinarratiivi, muuttuu usein tarpeeksi hallita tai kontrolloida – joskus hienovaraisesti, joskus räikeästi.

Meillä kaikilla on haavoja – siitä ei ole epäilystäkään – mutta ero on siinä, miten ne kohdataan – ja kohdataanko ne ylipäätään. Kun henkistä kieltä käytetään naamioimaan nuo ratkaisemattomat kerrokset, vääristymiä tulee vääjäämättä. Siitä minkä oli kerran tarkoitus olla itsen vapauttamista, tulee pelkästään näyttämö performanssille, ja pohjimmiltaan itsensä huijaamista.

Useimmiten se ei ole pahantahtoista, vaan itsetietoisuuden ja omanarvontunnon puute saa haavoittuneen tulemaan hyväksikäyttäjäksi. Kun näitä sisäisisä rakenteita ja haavoja ei tunnusteta ja integroida, henkilö toimii jatkuvasti syvään juurtuneesta uhriudesta käsin – jatkuva voimattomuuden tunne, joka muovaa heidän suhteitaan muiden kanssa ja myös heidän tapaansa nähdä maailma – mikä ilmenee usein valheellisena tunteena ylemmyydestä. Ajan kuluessa se muodostaa tiedostamattoman mallin, joka kautta hän tulkitsee todellisuutta ja yrittää kontrolloida voidakseen tuntea turvaa.

Tämän ei ole tarkoitus vähätellä tai kieltää tuskallisten kokemusten todellisuutta, vaan osoittaa, mitä tapahtuu, kun haavojamme ei hoideta. Ne muokkaavat käyttäytymistä, vääristävät havaintotapaa ja luovat usein tiedostamatta saman dynamiikan uudestaan ja uudestaan.

Ja kun joku alkaa olla tekemisissä ”valon” energian kanssa, kaikki nuo vääristyvät voimistuvat yhtäkkiä. On helppoa olettaa, että kun valoa tulee, se poistaa taianomaisesti kaikki nämä vääristymät, mutta nopeasti huomataan, että itse asiassa se voimistaa niitä.

Juuri tästä syystä se sattuu. Kun valo kohtaa vääristymän, vääristymä ei häviä – se leimahtaa ja tulee näkyvämmäksi. Se tekee koko integrointiprosessista niin tuskallisen. Valo ei ole aina pehmeää tai lohduttavaa – se voi olla hurjaa ja säälimätöntä, erityisesti osuessaan vanhoihin, jäykkiin rakenteisiin, jotka eivät enää palvele.

Tämä ei merkitse, että täytyy kuluttaa roppakaupalla rahaa loputtomaan traumaprosessoinnin kierteeseen. Mutta rehellinen myöntäminen on silti olennaista. Ja siinä on iso ero, kaivaako haavoja pakkomielteisesti, tai onko pelkästään halukas kohtaamaan ne, kun niitä nousee – kohtaa sen, mitä on, ymmärtää, mitä se on, miten se ilmenee ja mitä sen integroiminen vaatii. Ilman tätä halukkuutta, polusta tulee vain harhaiset välttämisbileet, performatiivinen ja todellisuudesta irtautunut … mistä tahansa todellisuudesta.

”Valaistuminen on tuhoava prosessi. Se ei liity mitenkään paremmaksi tulemiseen tai onnellisempana olemiseen. Valaistuminen on epätotuuden murenemista.”

– Adyashanti

Kaikkina näinä vuosina, kun olen tarkkaillut tätä itsessäni, muissa, kaikissa näissä eri yhteisöissä, yksi asia on pysynyt vakiona: jokainen törmää lopulta seinään.

On kynnys, jolla henkinen maali rapisee, jolla tiettyjä kaavoja ei voi enää ohittaa, ja meidän täytyy kohdata itsemme täysin – paljaana ja suodattamattomana.

Kaikki minkä olemme kieltäneet, pyrkii tulemaan pintaan, mutta sen ei tarvitse olla aina dramaattista tai meluisaa. Se tulee usein ohikiitävinä oivalluksina, jolloin näemme yhtäkkiä vilauksen kontrollointimalleista, peloista, epätasapainoisista selviytymismekanismeista, ja hienovaraisista (ja toisinaan vähemmän hienovaraisista) julkeuksista, joita kannamme sisällämme, käännettäväksi itseämme vastaan tai tosia kohti.

Kaiken sen alta, kun kaikki nämä kerrokset on kuorittu, löytyy tavallisesti pieni, peloissaan oleva sisäinen lapsi, joka on kyyristyneenä nurkkaan, vakuuttuneena, että pelkkä hänen olemassaolonsa on häpeä. Surullista on, ettei se ole edes hänen. Se on sukupolvien yli ulottuvaa. Kulttuurista. Perittyä. Eteenpäin välitettyä kuin tahmea kapula ikuisessa viestijuoksussa.

Tämä haavoittunut itse on syvällä sisällä ja muovaa havaintotapamme, vaikka miten vääristyneen, kunnes se kohdataan rehellisesti ja myötätuntoisesti – tuo hetki: ”Näen sinut. Olet turvassa. Mennään nyt kotiin.”

Matkan tämä osa ei ole lainkaan loistokas. Se voi olla epämukava, sotkuinen, julma, piinallinen ja yksinäinen – mikä on luultavasti syy, miksi sitä pyritään laajasti karttamaan. Mutta tämä vaihe ei ole neuvoteltavissa niillä, jotka kulkevat vilpittömästi kohti täydellistä integroitumista ja lopullista saapumista itserakkauteen ja läsnäoloon.

”Valaistuminen on egon suurin pettymys.”

– Chögyam Trungpa

Se on sanottu monta kertaa: aidossa mestaruudessa ei ole kyse ”paremmaksi” ihmiseksi tulemisesta. Sillä ei ole mitään tekemistä henkisen egon paisuttelun kanssa. Se ei ole naamio, jolla peitetään epävarmuuksia tai joka liimataan huonon omanarvontunnon päälle. Eikä se ole todellakaan lupa kertoa muille, miten heidän pitäisi olla, elää ja tehdä, tai miten he sijoittuvat jonkun kuvitteelliselle ”valaistumisasteikolle”.

Eikä siinä ole kyse siitä, kuinka monta vuotta on käytetty ”henkiseen etsintään”, kuinka moneen työpajaan on osallistuttu, kuinka monella kristallilla pystyy jongleeraamaan, tai kuinka monta vuotta on ollut ”Sen klubin” jäsen. Mikään tästä ei merkitse mitään, jos se on rakennettu välttelemisen ja torjunnan varaan. Jos jotain, niin tämän käyttäminen argumenttina indikoi vain, kuinka kauan joku on onnistunut välttelemään itseään.

Se mikä tekee eron – mikä tekee siitä TOTTA – on halukkuus pysähtyä, ei katsoakseen, missä muut ovat ja verratakseen, vaan ollakseen täysin rehellinen itselleen, kohdatakseen rohkeasti sen, mikä edelleen väijyy oman sisäisen universumin pimeissä nurkissa, ja ottaakseen vastuun kaikesta, mikä on pirstoutunut, ja salliakseen noiden pirstaleiden tulla takaisin kotiin.

Kun pöly laskeutuu, jäljelle jää selkeys. Sellainen joka näyttää sinulle täsmällisesti, kuka olet vääristyminen, kaavojen, itse sepitetyn hevonpaskan ja naamioiden alla. Ja sitten omistetaan se. Se kaikki. Tämä on itserakkauden teko.

”Kun työ on tehty, astu sivuun. Se on taivaan tie.”

– Laozi

Tämä on syvästi henkilökohtainen matka. Jokainen saapuu perille omalla tavallaan, omana aikanaan. Se ei ole kilpajuoksua, kisa tai mitään arvosteltavaa. Mutta niille jotka tuntevat valmiutta ”nopeuttamaan sitä”, ainoa todellinen oikopolku on kohdata itsensä täysin ilman meikkiä. Mikä on todennäköisesti kaikkein vaikein polku.

Kun performanssi viimeinkin häviää ja aitous nousee esiin, se muuttaa todellisuutesi rakennetta.

Olen tässä, jos tarvitset nenäliinoja.

***

Nina JF Gauss, shaumbra Itävallasta, on monipuolinen taiteilija, kirjoittaja, neuvonantaja, internationalisti ja ”monidimensionalisti”, joka ei koskaan kyllästy tutkimaan ja oppimaan uusia asioita. Hänen tekoälykuvansa ovat visuaalisia tulkintoja näyistä, kokemuksista, käsitteistä ja oivalluksista, ja niitä voi katsoa Instagramissa, jossa häneen voi ottaa myös yhteyttä DM:n kautta ja saada lisäinformaatiota.

Kirjoittanut Nina JF Gauss (www.crimsoncircle.com)

Elokuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine