Cygan 08 25: Latte ja tukki

Toukokuun viimeisenä keskiviikkona tänä vuonna, istuin keittiön pöydän ääressä, kädet lämpimän keraamisen mukin ympärillä, ja siemailin lattea, jonka olin tehnyt juuri sopivaksi. Sää oli viimeinkin taas hyvä – sellainen joka vetää ulos polkupyörän selkään. Kun tuijotin ikkunasta ulos, katsoen puita ja tuntien oloni hyvin rennoksi, sain oivalluksen, joka järkytti minua enemmän, kuin yksikään pyörällä kaatuminen oli koskaan järkyttänyt.

Osa I – Ajelu

Elokuussa 1998 minun olisi pitänyt kuolla tai ainakin halvaantua merkittävästi. Ajoin mäkeä alas maastopyöräpolulla Winter Parkissa, Coloradossa.

Harjoittelin yksin tuona päivänä. Oudon riidan jälkeen, päätimme poikaystäväni kanssa lähteä eri reiteille – hän ajaisi kivikkoista, teknistä polkua ylös ja huoltotietä alas, ja minä menisin hiihtohissillä ylös ja sitten ajaisin polkua pitkin alas. Toistaisimme kumpikin näitä reittejä, ja tapaisimme kotona päivällisellä.

Nouseminen hiihtohissillä oli kaunista ja rauhallista, ja alas ajaessa laitoin itseni koville. Odottaessani neljättä kertaa hissijonossa, minulla oli tunne, vähän kuin tauko … pysähtyä … olla nousematta enää hissiin. Olin piittaamatta siitä. Lentäessäni mäkeä alas, kuten olin tehnyt aiemmin kolme kertaa, ohitin toisen pyöräilijän, jolla oli täysjousitettu alamäkikilpapyörä. Miehellä oli täysi suojavarustus, myös selkäpanssari ja kokokypärä. Itse ajoin jäykkäperäisellä (vain etujousitus) superkevyellä titaanipyörällä, jota oli aiemmin ajanut poikaystäväni edesmennyt vaimo – hän oli kuollut syöpään noin vuosi ennen, kuin hän tapasi minut. Minulla oli omat pyöräni, mutta tämä oli täydellinen pyörä ylämäkiharjoitteluun, ja kun hän otti sen esiin ajettavakseni tuona päivänä, en kysellyt tai vastustellut, koska se oli uskomaton pyörä ajaa.

Ohitettuani pyöräilijän, itseluottamukseni nousi korkeuksiin. Kunnes ei enää noussut. Kolme edellistä kertaa olin hypännyt helposti erään tukin yli – mutta en enää neljättä.

Tukki osui eturenkaaseen, lähdin lentoon, iskeydyin maahan, tunsin aivojen iskeytyvän kallon sisäseinämiä vasten, ja kypärä murtui. Sitten lähdin kehostani.

Oli jotain – kuin valo tai läsnäolo. Ja oli joku, jonka tunnistin välittömästi, vaikken ollut koskaan ennen tavannut – isoisäni, Adam, joka kuoli Puolassa vuosikymmeniä ennen syntymääni. Hän ei puhunut paljon, jotain vaimennettua, kuin ”ei nyt”, ja sitten hyvin selkeästi ”lakkaa olemasta niin uhkarohkea”. Se oli uskomatonta!

Sitten palasin takaisin, ja makasin polulla. Ohittamani pyöräilijä oli saanut kiinni ja kysyi, oliko kaikki ok.

–––––

Osa II – Paluu

Yhtenä hetkenä olin Adamin kanssa läsnäolossa, rakkaudessa ja totuudessa. Seuraavana hetkenä oli maassa, katsoin taivasta puiden läpi, kuraa suussa, ällistyneenä, ja aika oli hidastettua. Varoin liikuttamasta itseäni, erityisesti päätä.

Ohittamani pyöräilijän ääni oli nyt lähellä: ”Sinä lensit, kilpailetko?” Hän seisoi yläpuolellani, ystävällisenä, nostaen rennosti kypäränsä visiiriä ja tietämättömänä, että olin lähtenyt juuri kehostani. ”Kyllä”, sanoin, vaikka kiitämiseni (suom. huom. sama sana kuin ”kilpailla”) tapahtuu enemmän alamäkeen. ”Kaikki on ok.” Hän ajoi pois. Mutta kaikki ei ollut ok. Halusin vain olla, eikä siinä ollut mitään tolkkua, että kerroin hänelle kaiken olevan ok.

Jokin on hyvin, hyvin pielessä. Ja sitten se tuli – kuin aalto. Se ei ollut kipua tai adrenaliinia, kuten olisin odottanut – se oli enemmän kuin läsnäolo tai virtaus. Se olin minä, ja juoksutin energiaa kehoni läpi. Hiljaa. Fokusoituneena. Tarkoituksella yrittämättä. Kuin jokin syvempi osani olisi tiennyt, mitä pitää tehdä estämään minua halvaantumasta … tai kenties myös lähtemästä planeetalta. Halusin palata sinne, missä ikinä tuo rakkaus olikin Adamin kanssa, ja sieluni sivuutti tuon voimakkaan ihmishaluni.

Ok, sormet ensin, sitten varpaat ... kaikki hyvin … odota hetki. Sitten nilkoista käsivarsiin ja olkapäihin, hitaasti ja järjestelmällisesti, odottaen ja varmistaen, ettei minulta mennyt mikään ohi. Sitten hitaasti ja varovasti liikutin päätä ja odotin. Sitten nousin ylös, nostin hajonneen kypäräni, nousin pyörän selkään ja jatkoin polkua alas hiihtoalueen juurelle.

Ei siksi, että tunsin oloni hyväksi tai vahvaksi, vaan koska mielessä ei ollut mitään vaihtoehtoa. Ja sitten ajoin takaisin kotiin, jokaisella polkaisulla … minä … hengitän. Minä … hengitän.

Aloin puhua ääneen, minä … ajan pyörälläni … päällystettyä pyörätietä Colorado-joen sivujokea pitkin … ajan kivan sillan yli … ajan leirintäalueen läpi, ja siellä tuoksuu palanut puu ja pihvin grillaaminen, ja ihmiset puhuvat ja nauravat. Ja sitten olin sen pienen mäen juurella, joka johti kotiin. Tuntematta vieläkään kipua, poljin mäen ylös.

Kylpyhuoneessa aloin täyttää ammetta kylmällä vedellä ja hain jäitä pakastimesta. Seisoin ammeen vieressä vaatteet päällä, vain kuunnellen veden ääntä, epävarmana, mitä tuli seuraavaksi. Keho tuntui vieraalta. Näennäisesti ehjältä, mutta oudolta. Katsellessani vedenpinnan nousevan, luulen halunneeni todisteen siitä, että olin oikeasti vielä elossa – ilmeisesti uskoen, että vesi kertoisi sen minulle varmasti.

Myöhemmin, kun poikaystäväni palasi ajelultaan ja näki hajonneen kypäräni, pyysin häntä tarkistamaan kehoni. Hän silmäili mustelmat, naarmut ja turvotukset, ja sanoi värittömästi: ”Näytät siltä, että sinuun olisi törmännyt auto.” Kerroin hänelle, mitä tapahtui. En Adamista, vain onnettomuudesta, ja että otin jääkylvyn enkä halunnut mennä lääkäriasemalle.

Seuraavana päivänä hän tarkasti pyörän ja näki vauriot: satulatuet olivat katkenneet ja muut liitokset murtuneet. ”Rikoit titaanipyörän? Kuka tekee niin?” Hänen kasvonsa näyttivät kalpenevan, sitten punehtuvan. Hänet valtasi raivo, sitten jokin muu. Hän romahti. Se oli hänen edesmenneelle vaimolleen kuulunut pyörä, jota hän oli pyytänyt minua ajamaan tuona päivänä, ja nyt sekin oli kuollut. Ymmärsin. Ja en ymmärtänyt. Se oli hiljaisten loppumisten hetki, joka kaikui kuukausia eteenpäin.

–––––

Osa III – Tunne joka pysyi

Aika kului ja elämä muuttui, kuten tapahtuu. Tuo rakkaudentunne pysyi. Se ei ollut romanttista. Se ei ollut vanhemman rakkautta. Se ei ollut henkistä millään ahdasmielisellä tavalla. Se oli jotain valtavan suurta, pehmeää ja täydellistä. Se kannatteli minua sillä hetkellä, kun jätin maailman, sitten seurasi minua takaisin siihen. Kuin musiikkia jota en voinut kuulla.

Vuosia analysoin sitä, verraten lähimpään asiaan jota olin tuntenut tässä elämässä: isäni rakkaus. Se tuntui läheiseltä. Mutta tämä? Se oli erilaista. Mahdotonta nimetä. Sanon siitä vain: ylitsevuotava rakkauden tunne, jolle minulle ei ole mitään vertailukohtaa.

Lopulta kerroin isälläni tuosta onnettomuudesta. Hän kuunteli hiljaa ja kysyi sitten monta asiaa. Mutta seuraavalla kerralla käydessäni vanhempien luona huomasin jotain uutta: valokuva Adamista, jonka tunnistin heti, kehystettynä seinällä, lähellä isäni istumapaikkaa. Ei sanoja. Vain läsnäolo. Kun isäni kuoli, vähän reilu vuosi sitten, tunsin myös hänet. Hänen kuolinpäivänsä iltana ajoin kotiin, ja kuulin hänen sanovan selvästi: ”Tämä … on upeaa.” Eläessään hän vitsaili siitä, että kuolema oli varmaan hyvä asia: ”Kukaan ei näytä tulevan takaisin.” Hän kyllä tuli takaisin, ainakin tervehtimään.

Ja kuitenkaan edes tuo isäni rakkaus – niin lempeää, voimakasta ja aitoa kuin se olikin – ei ollut sama asia kuin tuo rakkaus. Onnettomuusrakkaus. Kuoleman lähikokemusrakkaus. Tuo Adamin rakkaus. Enkä oikein koskaan saanut siitä selvää. Ennen kuin 28.5.2025, yli 25 vuotta kokemuksen jälkeen.

–––––

Osa IV – Keittiön pöytä

Se oli vain latte. Keskiviikkoaamu. Sellainen hiljaisuus jota et suunnittele, vaan johon putoat. Istuin keittiön pöydän ääressä, tuijottaen puita ulkona, auringonvalon virratessa ikkunasta melkein suoraan mukiin. Olin tehnyt latten hyvin – kermainen, lämmin, juuri oikeanlainen – ja kun istuin siinä, jokin avautui. Varoittamatta, Ilman draamaa. Vain … totuus. Muisto onnettomuudesta oli pyörinyt taas mielessä viime aikoina. Se palaa aina tähän aikaan vuodesta, kenties pyöräilykauden alkamisen vuoksi. Erityisesti alamäissä, erityisesti lentäessäni, huomasin ajattelevani tuota päivää enemmän ja enemmän. Adamia. Tuota tunnetta. Tuota rakkautta.

Ja sitten:

Se olen minä. Tuo rakkaus … olen minä.

Tuo rakkaudentunne jolle minulla ei ole vertailukohtaa, ei ole vieras tai jotain ulkopuolellani. Se on rakkaus, jota minulla on … itseäni kohtaan. Istuin muki käsissäni, ja tunsin sen huuhtoutuvan ylitseni. Tunteita nousi kuin vuorovesi: kyyneliä, naurua, epäuskoa. Ja ajatus: ?!?! ?!?! (Itse asiassa paremminkin ”Ei saatana, veikö minulta yli 25 vuotta saada selville, mikä tämä tunne on?”) Ja sitten tunsin saman virtauksen liikkuvan kehoni läpi kuin onnettomuuspäivänä.

–––––

Osa V – Keho muistaa

Tunnin päästä olin lääkärin vastaanotolla. Se oli ollut kalenterissa viikkoja – toinen kierros triggerpistehoitoa kireisiin solmuihin oikeassa ja vasemmassa epäkäslihaksessa. Ei mitään erityistä. Näin vasta toisen kerran tämän spesialistin, mutta hän on lääkäri, joka puhuu intuitiosta ja työskentelee myös saattokodeissa. Istuessani tutkimuspöydällä tuo aiempi virtaus oli nyt voimakkaampaa. Minusta tuntui, että minä olin lopultakin asettunut asumaan minuun.

Kun lääkäri asetti kätensä lempeästi niskaa ja olkapäätä vasten, mainitsin pyöräilyonnettomuudesta, odottamatta mitään. Hän sanoi vain: ”Asiat pysyvät kehossa, kunnes ne ovat valmiita vapautumaan.” Kuin hänelle olisi annettu repliikki käsikirjoituksesta, jota en tiennyt eläväni. Hän jatkoi käsittelyä, neula paikalleen, käytetään painetta, ja se tuntui olevan enemmän, kuin vain faskian vapautumista. Se oli kuin menneisyys, joka höllensi otettaan. Lopettaessaan hän sanoi: ”Labrasi näyttävät hyviltä. Nähdään taas, kun tarvitset minua.”

Astuin ulos auringonpaisteeseen, epävarmana, millaiseen maailmaan olin kävelemässä. Koska kaikki tuntui samalta. Ja täysin erilaiselta.

–––––

Osa VI – Herääminen väsyneenä

Tuona yönä nukuin hyvin. Syvää, unetonta, keskeytymätöntä unta … vain puhdasta lepoa. Mutta aamulla en halunnut liikkua. Olin sängyssä puoleenpäivään saakka, ja eräänlainen raskaus hiipi sisään. Ei surua tai epätoivoa – se oli vain … hiljaisuutta. Kuin jokin osani olisi ällistynyt – ei mistään uudesta, vaan jostain, mikä oli ollut siinä koko ajan. Tai kenties se oli kaikkien niiden vuosien suremista, jotka olin elänyt oivaltamatta, että tuo kallisarvoinen tunne olin minä, joka rakasti minua. Lopulta nousin ylös sängystä, laitoin kengät jalkaan ja menin kevyelle juoksu-kävelylle. Keho liikkui, sydän jyskytti, ja tuo virtaus oli edelleen paikalla.

–––––

Osa VII – Kaikki muuttui

Tuon aamun jälkeen latteineen, oivalluksineen ja virtauksineen, jokin muuttui. Ei ilotulistusta. Ulkopuolella ei muuttunut mikään. Mutta sisällä? Jokin laskeutui – tällä kertaa ilman kolaria.

Tuo rakkauden tunne, jolle minulla ei ole vertailukohtaa, oli vain siinä – tuttu ja integroitu. Se oli aina ollut siinä, kun tarvitsin sitä, mutta tuona aamuna, keittiön pöydän ääressä näin, mitä en ollut nähnyt aiemmin: se ei ollut mitään ulkopuoleltani, se oli minun.

Rakkauteni. Energiani. Läsnäoloni.

Ja nyt tiedän:

Voin tuntea virtauksen ja olla silti väsynyt. Voin tuntea olevani vakaa, ja silti lukita itseni ulos kodistani. Voin tuntea syvästi kaiken olevan hyvin, ja silti minulla on suruaaltoja.

Se on JA-tila. Ihminen ja mestari. Virtaus ja väsymys. Energia ja arki.

Crimson Circle on sanonut sitä vuosia: kaikki on sinun energiaasi, ja luulin tajunneeni sen. Oikeasti luulin. Nyökkäilin katsoessani shoudeja ja toistin, kuin olisin tiennyt, mutta se oli mennyt minulta ohi. Täysin.

Mikä osani luuli, että ymmärsin? (Se fiksu osa, joka sanoo ”kyllä, kyllä, tietenkin” ääneen kanavointien aikana.) Ja kyllä, käy ilmi, että Adamus on oikeassa. Mitä fiksumpi luulet olevasi, sitä kauemmin se voi viedä.

Nyt on hassua oivaltaa, miten kauan pysyin poissa kehostani onnettomuuden jälkeen. Toimin hienosti, mutta leijuin kaiken sen yläpuolella. En ollut täysin sisällä. Maadoittuminen auttoi minua tunnistamaan sen, mikä oli ollut siinä kaiken aikaa.

Entä tuo latte? Se oli Salliminen.

Ei ponnistelua. Ei tekniikkaa. Vain läsnäolo. Se riitti.

Se aika on nyt.

Por fin.

––––

”The time is now (= se aika on nyt) – lause kappaleesta nimeltään Fall.

”Por fin” (lopultakin/viimein) – tämän kappaleen nimi.

Kirjoittanut Terry Cygan (www.crimsoncircle.com)

Elokuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine