Crocker 11 25: Elän mestarini unelmaa

On ollut kuuma kesä – sellainen joka venyttää päivät pitkiksi ja raskaiksi ja ilman väsymyksestä sakeaksi. Helpotusta tuli vain harvinaisina sadehetkinä. Yhden tuollaisen säälimättömän jakson jälkeen, heräsin ilmaa viilentävien kuurojen ääneen, niiden helpottaessa sitä henkistä painetta, jonka kuumuus oli aiheuttanut minulle.

Aamiaisella huomasin, että taivas oli saanut punertavan sävyn, odottamattomien värijuovien kera. Tunsin vetoa mennä ulos ja menin patiolle nähdäkseni paremmin. Ja siinä se oli: puolikassateenkaari, joka kaareutui herkästi esiin pilvistä, epätäydellisenä, ja kuitenkin huokuen lupausta. Pehmeä tuuli liikutti puita, kuin muistuttaen minulle, että näkymättömät voimat liikkuvat, opastavat ja kohottavat aina. Ja sitten se pälkähti mieleeni: olen mestarini drooni, joka lentää täältä tuonne, tuntien yhden tunteen tänään, toisen huomenna. Sallin nuo tunteet – isot tunteet, yököttävät tunteet, iloiset tunteet – mutta en tartu niihin kuin linnunpoikasiin. Ne tunnetaan, myönnetään ja sitten vapautetaan.

Olen usein miettinyt: miksi me ihmiset tunnemme niin monia raskaita, paskamaisia tunteita päivässä, mutta huijaamme itseämme riistämällä kevyemmiltä tunteilta vastaavan tilan? Käy ilmi, että kyse on selviytymisestä. Luolaihmisinä emme tarvinneet iloa tai riemua, vaan tahmeita tunteita, jotka pitivät meidät valppaana – kuten pelko, huoli ja viha. Ja nytkin massatietoisuus pitää meidät kietoutuneena tuohon pilveen.

Joinain aamuina herään niin raskaan tunteen kera, että yllätyn, ettei lattia romahda. Toisina päivinä unien kipinä viipyilee autuaasti, kunnes tee- ja muroaamiaiseni iskee – ja sitten todellisuudesta tulee minussa taas lattea.

Elämä kehossani on enimmäkseen kivuliasta tällä hetkellä. Kipu tulee, jää yöksi ja lähtee lopulta, kuin liian kauan viipyneet sukulaiset. Ärtymyksen aaveet työskentelevät tauotta, ja sitten tulee se outo kipusalama kuin sähkövirta, joka etsii uutta reittiä jonkin kätketyn johtoliitoksen läpi.

Tiedän, että se tapahtuu syvimmillä tasoilla, kehomme rakennuspalikoissa, itse soluissa. Niihin ladataan valoa joka kerta, kun sallin, ja ne vuorostaan päivittävät ohjelmansa reaaliajassa. Tarkoittaako tämä, että alan pian hehkua? Tarkistan sen jatkuvasti peilistä.

–––––

Anon mestari-itseltäni: emmekö voisi jo päästä tämän vaiheen ohi? Ja vastaus tietysti on ”ei”. Sen täytyy olla hidasta. Sinulta vei pitkän aikaa ajaa rekka näin kauas maaseudulle, joten sen peruuttaminenkin on hidas prosessi. Jos ei olisi, nämä 3D-raamit joissa tietoisuutemme roikkuu, luultavasti räjähtäisivät. Ja ihan oikeasti, jos maailma ei ole jo tarpeeksi tulessa, räjähtävät ihmiset voisivat tipauttaa sen reunan yli.

Tulesta puheen ollen, se ei aina tule metsistä. Joskus se alkaa lähempää kotia. Ystäväni talo paloi poroksi noin vuosi sitten. Ei maastopalosta, vaan hänen rikollisen poikansa tekosena. Esivanhempien siteet ovat siellä niin paksut, että niistä voisi kutoa seinävaatteen.

Vaistoni oli rientää sisään vesiämpäreiden, uusien huonekalujen ja jopa uuden iPadin kanssa, jos asioista tuli riittävän epätoivoisia. Ja tein sen. Raahasin laatikoita, maksoin laskuja, joihin kukaan muu ei koskisi, ja menin paikkoihin, joihin kukaan muu ei menisi. Jonkin aikaa luulin, että se oli läsnäoloa: hänen taakkansa kantaminen, kunnes selkääni sattui, hänen selkänsä rinnalla. Käytin valkoisen ritarin asua hyvin, mutta totuus oli, että ruokin sitä, mitä minä tarvitsin tunteakseni itseni hyödylliseksi.

Tämän näin lopulta: vetäytyminen ei tarkoittanut, etten välittänyt. Se tarkoitti, että ymmärsin, että olin antanut jo tarpeeksi. Olin tehnyt oman osani. Loput oli ja tulisi aina olemaan hänen matkaansa. En voinut elää parantumista hänen puolestaan. En voinut rakentaa uudelleen hänen taloaan tai sydäntään.

Läsnäolo ei tarkoita, että raahaa jonkun muun sohvaa kolme kerrosta ylös portaita, samaan aikaan mumisten itsekseen. Läsnäolo tarkoittaa valonsa säteilemistä, jotta hän voi nähdä oman tiensä eteenpäin.

Minulla oli tapana sekoittaa myötätunto itseni liialliseen venyttämiseen. Jos minä en tekisi sitä, kuka sitten? Mutta auttamisen ja kaappaamisen välillä kulkee hienoinen raja. Mestari muistuttaa minulle jatkuvasti: voit kulkea jonkun vierellä kantamatta hänen kenkiään.

Ja rehellisesti sanottuna rajoilla on oma huumorinsa. Kyllä, autan kasaamaan tuon tuolin. Ei, minusta ei tule yhden naisen muuttofirmaa. Kyllä, säteilen valoani. Ei, en kokoa Ikea-painajaistasi klo 23. Tuo tasapaino – antaminen selkeydestä, ei uupumuksesta – on makea ydin.

–––––

Auttaessani muita rakentamaan uudelleen olen oppinut, ettei läsnäolossa ole kyse korjaamisesta. On kyse siitä, että seisot vakaana ja annat heidän tuntea oman vahvuutensa. Ja minulle kyse on myös itseni vapauttamisesta – tietäen, milloin osani on tehty, ja lähtien pois ilman syyllisyyttä. Silloin tapahtuu todellisia ihmeitä.

Läsnäolo on näyttänyt minulle myös jotain muuta: suurin osa siitä, mikä meitä painaa alas, ei ole edes meidän. Se on massatietoisuuden pilvi – pelkoa, huolta, vihaa ja selviytymistilan tunteita – joka edelleen roikkuu ilmassa, kuin savu tulipalon jälkeen. Hengitämme sitä sisään joka päivä, edes huomaamatta.

Mutta miten tästä pilvestä lähdetään pois? Toiset päivät ovat helpompia kuin toiset. Itselläni auttaa, kun muistan, että mestari huolehtii suurista päätöksistä. Me, ihmiset, olemme vain mestarin auto ja ajamme, minne hän ohjaa, joten voimme aivan hyvin lakata taistelemasta. Ja mikä on parasta? Meno on tasaisempaa. Ei vanhentuneita Google-karttoja, jotka yrittävät ohjata minut viljapellon läpi. Ei loputtomia uudelleenreitityksiä. Vain selkeä läsnäolo.

Harjoituksen myötä se tulee helpommaksi. Vähän täällä, vähän tuolla, kunnes yhtenä päivänä oivallat tekeväsi kokonaisia reissuja kulmakauppaan olematta huolissasi yksityiskohdista.

Ja voi, nuo yksityiskohdat. Miten turruttavia ne ovat? Katson taaksepäin aikaani toimistopäällikkönä ja hämmästelen kaikkia niitä pienenpieniä asioita, jotka pidin järjestyksessä. Miten paljon energiaa haaskasin siihen? Mutta sekin palveli tarkoitusta. Se toi minut tähän.

Nyt huomaan massatietoisuuden tunteet, kun niitä nousee raskaina, itsepintaisina ja puristavina reunoillani. Valitsen olla antamatta niiden viipyä. Se on kuin käyttäisi vanhaa ja raskasta takkia, joka ei koskaan oikeasti kuulunut minulle. Kangas alkaa hitaasti purkautua ja langat löystyvät yksitellen. Hiha ohenee, kaulus rispaantuu, ja paino vähenee vähä vähältä. Ja kun tuo vanha takki häviää, jokin kauan sitten haudattu alkaa loistaa läpi: valo jonka olin unohtanut, vakaa ja päivänselvä. Jokainen purkautuva lanka paljastaa alta enemmän tuota hiljaista loistoa, joka hehkuu kirkkaampana jokaisen irtipäästämisen myötä.

Kirjoittanut Noelle Crocker (www.crimsoncircle.com)

Marraskuun 2025 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine