Byrne 10.6.25: Tarina taivaasta

Kukaan ei kuole yksin, ja voin kertoa sinulle, että taivas on totta. Hei kaikille kauniille ystävilleni. Rukoilen teidän kaikkien puolesta, kuten aina. Kauan sitten minulle tehtiin suuri leikkaus, joka kesti kuusi tai seitsemän tuntia. Enkelit olivat kertoneet minulle ennen leikkausta, että saattaisi tulla pieni ongelma, mutta toipuisin kyllä.

Kun makasin paareilla sairaalassa, monia enkeleitä seisoi kirurgin ympärillä, ja he kertoivat minulle, että tämä oli paras mahdollinen kirurgi. Hekin sanoivat minulle, että kaikki menisi hyvin, mutta saattaisi olla pieni ongelma. Heidän määritelmänsä pienestä ongelmasta osoittautui jokseenkin erilaiseksi kuin omani.

Itse leikkaus meni hyvin. Kun minut työnnettiin ulos leikkaussalista, muistan enkelin kulkeneen paarieni vierellä, pitäen minua kädestä. Sitten minut laitettiin toipumishuoneeseen, joka oli paremminkin vähän kauempana hoitajista, kuin jatkuvan valvonnan alla.

Jälkeenpäin kirurgi kertoi minulle, että he olivat kuulleet vuoteeni hälyttimien soivan ainoastaan, koska ovi oli jätetty raolleen. Olin lakannut hengittämästä, ja lääkärit ja hoitajat olivat varmoja, että he olivat menettäneet minut.

Olin hyvin leveässä ja kirkkaassa portaikossa, joka kaartui ylöspäin. Enkeli piti kädestäni ja kehotti pitämään kiirettä. Olin hyvin onnellinen, enkä tuntenut mitään ihmiskehostani. Olin täynnä iloa. Tiesin, mihin olin menossa – taivaaseen. Ja olin onnellinen sinne menemisestä. Minulla ei ollut surun tunnetta tai ajatuksia lasteni jättämisestä taakse. Tiesin, että he pärjäisivät.

Kanssani oli satoja sieluja matkallaan taivaaseen. Jokaisen kanssa oli oma suojelusenkeli, ja joissain tapauksissa suojelusenkelit kulkivat sielujen rinnalla. Toiset pitivät kädestä, ja jotkut suojelusenkelit kantoivat sieluja käsivarsillaan hyvin hellästi, kuin olisivat pitäneet vauvaa.

Jokaisen suojelusenkelin kasvoilla näkyi puhdasta rakkautta. Jokaisen sielun ympärillä oli satoja muita enkeleitä.

Minua kiehtoi katsella sieluja matkallaan taivaaseen. He olivat onnellisia ja täysin rauhassa. Ei ollut kyyneliä, ei merkkejä stressistä. Sielut ikään kuin jonottivat taivaaseen menemistä, ja saatoin nähdä muita sieluja tulevan alas tervehtimään heitä. He näyttivät puhuvan toisilleen inhimillisellä tavalla, hyvin innostuneena.

Pystyin erottamaan sielut, jotka eivät olleet vielä päässeet taivaaseen, niistä jotka tervehtivät heitä. Sielut jotka olivat olleet taivaassa jonkin aikaa, olivat paljon säteilevämpiä ja kirkkaampia, ja heidän inhimillinen ulkomuotonsa oli vähemmän selväpiirteinen kuin niiden, jotka olivat juuri lähteneet maanpäällisestä maailmasta.

Enkeli joka oli rinnallani, kehotti minua kiirehtimään, että meidän oli pidettävä vauhtia. Menimme paljon nopeammin kuin muut sielut portaikossa ja ohitimme heidät, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän. Itse asiassa jotkut heistä huusivat minulle ja kehottivat pitämään kiirettä.

Minusta tuntui upealta ja täydelliseltä. Olin jättänyt ihmiskehoni ja kaiken kivun taakseni. Olin menossa sinne, missä halusin olla, ja olin hyvin onnellinen. Minulla ei ollut pelkoa tai ahdistusta. En tiennyt, miksi minun täytyi liikkua niin nopeasti, mutta se tuntui jollain tavalla luonnolliselta. Matka portaissa tuntui kestävän ikuisuuksia, ja samaan aikaan se oli hyvin lyhyt matka. Aika on erilaista taivaassa.

Kun pääsin sinne, missä minun oli tarkoitus olla taivaassa, olin yhtäkkiä yksin, vaikka tiesin, että suojelusenkelini oli edelleen siinä kanssani. Kaunista hiekkaa oli paljaiden jalkojeni alla, ja tunsin tasaisen, silkinpehmeän ja lämpimän hiekan varpaideni välissä. Ympärilläni oli pieniä hiekkakukkuloita, ja näin kauniin puun etäällä, yhden kukkulan päällä. Puu oli valtava, täynnä lehtiä, ja se näytti kaikin tavoin täydelliseltä.

Minulla ei ollut huolen häivää. Kuin olisin ollut jälleen pieni lapsi. Menin istumaan tuon puun alle vähäksi aikaa, ja sitten aloin leikkiä, kieriä ympärilläni olevia hiekkakukkuloita alas.

Lyhyen tovin jälkeen kuulin äänen, ja tiesin välittömästi, että se oli Jumala.

”Lorna, sinun täytyy palata takaisin”, Jumala sanoi minulle.

En sanonut sanaakaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kuoleman lähikokemukseni, ja ensimmäisen aikana anoin, että saisin jäädä taivaaseen. Tällä kertaa en protestoinut. Enkeli otti minua kädestä ja toi minut takaisin.

Minulla ei ole muistikuvaa palaamisesta ihmiskehooni. Päiviä toimenpiteen jälkeen tulin taas tajuihini teho-osastolla. Kirurgi kertoi minulle, että olin ollut poissa kymmenen minuuttia, eivätkä he olleet varmoja, saisivatko he enää elvytettyä minut. Kirurgi oletti, että saisin aivovamman, ja oli yllättynyt, sitten kun oli selvää, etten saanut.

Tiedän, että yksi syy, miksi Jumala on antanut minulle nämä kokemukset, on, että voin jakaa ne teidän kaikkien kanssa. Kukaan ei kuole yksin – ja voin kertoa, että taivas on totta.

Rakkautta ja siunausta teille kaikille,

Lorna

Kirjoittanut Lorna Byrne (www.lornabyrne.com)

10.6.2025

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine