Rakas tähtilapseni, sytytin kynttiläni sinulle

22.9 vietettiin kuolleiden lasten muistopäivää. Itsekin sytytin kynttilän omille tähtilapsilleni ja haluakin jakaa teille osan tarinaani. Kirjoitus on hyvin henkilökohtainen ja siten myös helposti
tunteita ja kaipausta herättävä.

Tutkimusartikkeli

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni artikkelin tutkimuksesta, jossa mitattiin ihmisen stressinsietokyvystä ja sen yhteydessä oli myös taulukko, joka kuvasti 10 stressaavinta elämänmuutosta. Valitettavasti en muista tarkkaan millä tavalla nämä tulokset oli saatu, oliko kyseessä vain haastattelu vai liittyikö siihen jotakin mitattavia lääketieteellisiä tutkimuksia. 

Taulukkoon oli laitettu järjestykseen ihmiselämän isoja teemoja; häät, eläkkeelle jääminen, vakava sairastuminen, kumppanin menetys ja paalu paikalla oli oman lapsen kuoleminen, eli tutkimuksen mukaan oman lapsen menettäminen on ihmiselle kaikkein raskain asia, mitä ihminen voi kokea. Harmittelen, ettei minulla ole tallessa artikkelia, mutta asian ydin jäi kyllä mieleen.

Sylini tyhjeni, ennen kuin edes sain syliini täytettä

Joskus alkuraskauden keskenmenoja vähätellään. Kyseenalaistetaan siis sitä, että odottavalle äidille kehittyisi tunneside muutaman viikonikäiseen sikiöön, joka menee kesken, joko spontaanisti tai äiti päättää tehdä abortin syytä tai toisesta. Omalla kohdallani raskaudet menivät kesken, ennen ensimmäistä 12 viikkoa, niin silti koen yhteyden syntyneen elämään, joka oli sen pienen hetken sisälläni.

Elämme patriarkaalisessa maailmassa, jossa ei helposti anneta tilaa vanhemmille surra nopeasti päättynyttä raskautta - heti takaisin töihin, unohda itkusi ja yrittäkää heti uudelleen, miksi surra kun ei ole surtavaa. Kun aivan ensimmäinen raskauteni meni kesken n. 4-6 viikon kohdalla, niin minulta kysyttiin, että tiesitkö edes koko raskaudesta? Mitä väliä, sillä on, että tiesinkö vai en, minulla oli oikeus surra  tapahtunutta. Olin vihainen muille nuorille naisille, sillä heistä, surin turhan vuoksi – Jos et kerta tiennyt, niin jatka elämääsi, niin kuin ennenkin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan...

Meedio on yhteydessä sieluun sisällään

Koin uuden alkuraskauden keskenmenon 2 vuotta sitten kesällä. Tällä kertaa tiesin raskaudesta ja menetys oli edellistä kovempi. Ei pelkästään siksi, että tällä kertaa tiesin odottavani vauvaa, vaan siksi, että mediaaliset kykyni olevat auenneet ja olin yhteydessä sikiöön. Tunsin myös sen hetken, kun elämä sammui sisälläni. 2 elävää lastani on syntynyt ennen, kun meediokykyni aukesi, joten heidän sieluunsa en ollut sillä tavalla yhteydessä kuin tähän viimeiseen raskauteen.

Koin ihanan siunauksen, kun sain nähdä ja tuntea kun, elämä syttyi sisälleni heti seuraavana päivänä siitä, kun olimme mieheni kanssa olleet ”sillain”, mutta sain kokea myös karmean tunteen, kun minulle näytettiin etukäteen, että iloni olisi hyvin lyhty aikainen. Kuulin sisälläni lapseni huudon ja sen jälkeen, ei mitään… Kun verta alkoi tulla samaisena iltana, niin itkin, asiaa ei tarvinnut enää epäillä eikä pelätä, se oli tapahtunut…

Yhteys menetettyyn lapseen

Jotenkin aavistin, ettei tämä ollut tässä. Aavistin, että tapaan vielä tähtilapseni, ja jollain oudolla tavalla tiesin, ettei se olisi vain kohtaaminen, vaan tyttäreni asettuisi oppaakseni.  Surin lastani ja samanaikaisesti tiesin myös sen, että kun aika olisi oikea, niin tapaisin hänet, kun suurin suru helpottaisi ja näin kävikin. Kuluneen 2 vuoden aikana olen aina välillä tuntenut tyttöni läheisyyden eri muodoissa, välillä ollakseen vaan läsnä ja välillä opettaakseen minua omalla mediaalisella polullani.

Omalla tavallaan koen olevani etuoikeutettu, sillä meediokykyni antaa minulle mahdollisuuden nähdä ja kuulla selkeästi verhon toiselle puolelle, pystyn olemaan itse suoraan yhteydessä edesmenneisiin läheisiin, samanlaista taitoa ei ole kaikilla. Edesmenneet läheisemme yrittävän kyllä kovasti tuoda omaisilleen viestejä olemassaolostaan, tavalla tai toisella.

Tätä asiaa ajatellen, halua kiittää kaikkia kollegoitani, meedioita, jotka tuovat viestejä sureville vanhemmille. Aina sitä ei osaa ajatella miten tärkeää työtä meedioistuntojen tekeminen on. Elämä jatkaa eteenpäin ja rakkamme on aina lähellä, mutta kuitenkin olemme kykenemättömiä koskettamaan toisiamme, joten joskus janoamme keskusteluita, viestiä, jotain konkreettista. Onneksi meitä istuntoja tekeviä meedioita on olemassa, henkilöitä, jotka valjastavat kykynsä toisten auttamiseen.

Lopuksi

Jos sinä lukijani olet kokenut vastaavan menetyksen, niin ymmärrän mitä koet ja toivon, että sait edes jotakin lohdutusta kirjoituksestani. Jos olet miettinyt meedioistuntoon menemistä, niin suosittelen kokeilemaan sitä. Vaikkei haluamasi henkilö juuri silloin tule istuntoon paikalle, niin tiedät että hän on siinä, sinun vieressäsi joka päivä ja aina.

terv. Susu , valkoinen peura ja muu henkiopastiimi ❤️