Tiibetiläisen luurankotanssin sanoma voi johtaa suurenmoiseen vapautumiseen
TILAAJILLE"Luurankotanssi" sanana tuo monelle mieleen Walt Disneyn villisti tanssivat piirrosluurangot. Tiibetiläinen luurankotanssi on kuitenkin jotain ihan muuta – kyseessä on Himalajan aluetta asuttavien buddhalaisten hyytävä rituaali. Perinteen taustalla oleva ajatus voi kuitenkin johtaa suurempaan ymmärrykseen ja jopa epäolennaisista murheista vapautumiseen. Luurankotanssi on kotoisin kaukaa Aasiasta, eikä esityksiä pääse aina katsomaan. Usein buddhalaiset munkkikokelaat esittävät tanssin oppi-isilleen luostarin muurien suojissa osana chodia.
Onneksi performanssi on kuitenkin taltioitu videolle. Videolla tanssahtelee kaksi luurankoasuihin sonnustautunutta esiintyjää rumpujen, torvien ja muiden soittimien säestämänä.
Citipati – luurankorakastavaiset
Luurankotanssin esiintyjät kuvastavat kahta Dharmapalaa. Luurankopari tunnetaan myös nimellä Citipati – hautuumaan herra ja rouva.
Citipatilla on kaksi tehtävää. Dharmapaloina ne varjelevat dharmaa, jolla tarkoitetaan (intialaisissa ja intialaisperäisissä uskonnoissa) ihmisestä riippumatonta luonnollista järjestystä ja sen mukaista elämää. Samalla Citipati vartioi hautausmaata. Piirroksissa Citipatilla on kädessään ihmisen päistä ja selkärangasta tehdyt valtikat sekä verellä täytetyt kapala-maljat. Kapalassa voi olla vielä lämpimät aivotkin sisällä.
Oman karmaisevan lisänsä mielikuvaan tuo se, että joidenkin lähteiden mukaan Citipati ei vartioi hautausmaata sanan varsinaisessa merkityksessä. Pariin viitataan myös nimellä “Lord & Lady of the charnel ground”. Erotuksena hautausmaahan, “charnel ground” tarkoittaa paikkaa, jossa ruumiita ei haudata. Lisäksi Citipatilla on kolme silmää. Kolmas silmä on niin sanottu tietoisuuden silmä.
Jotkut saattavat nyt sekoittaa Citipatin ja Shri Smashana Adhipatin. Niillä on kuitenkin vissi ero. Viimeksi mainitut ovat buddhalaisia suojelusjumaluuksia – Citipati taas ovat tätä maailmaa asuttavia olentoja. Siksi Citipati kuvataan nimenomaan luurangoiksi. Muista luurankomaisista jumaluuksista Citipatin tunnistaa kruunuista, joissa on viisi ihmisen pääkalloa. Korvissaan Citipatilla on viuhkanmalliset koristeet, jotka edustavat ”muutosta ja kuoleman dynaamisuutta” sekä “maallisista kahleista vapautumisen iloa”.
Luurankotanssin juuret juontavat kauas
Luurankotanssi on vanha, vanha perinne. Se juontaa juurensa aina 700-800 luvulle asti Padmasambhava-nimiseen buddhalaiseen ylimykseen.
Kerrotaan, että Padmasambhava peri valtaistuimen adoptioisältään, mutta kieltäytyi kunniasta. Päivä sen jälkeen Padmasambhava tanssi palatsin katolla, pidellen käsissään kahta valtikkaa. Pyörähdellessään Padmasambhava pudotti toisen valtikan vahingossa maahan. Se tippui suoraan hänen isänsä ministerin pojan päähän, lävistäen samalla ministerin vaimon sydämen. Molemmat kuolivat välittömästi. Padmasambhavan isä, joka oli jo valmiiksi raivoissaan adoptiopoikansa kiistanalaisesta käytöksestä, karkotti Padmasambhavan hautuumaalle. Tai tarkemmin sanottuna “charnel groundille” mätänevien ruumiiden ja niitä syövien eläinten sekaan.
Padmasambhava ei kuitenkaan lannistunut, vaan rakensi itselleen kahdeksanovisen meditaatiotemppelin ihmisen pääkalloista. Meditoidessaan hän sai monia hyödyllisiä näkyjä ystävällisiltä henkiolennoilta, mutta kohtasi ymmärrettävästi myös pahansuopia henkiä. Luurankotanssissa Padmasambhava voikin ottaa yhdeksänpäisen ja 18-kätisen muodon pitääkseen puoliaan pahoja henkiä vastaan.
Luurankotanssin sanoma
Luurankotanssia katsellessa on vaikea päättää, onko tunnelma iloinen vai surullinen. Sen sanoma on kuitenkin tarkoitettu positiiviseksi. Perinteen ajatuksena on muistuttaa meitä asioiden tilapäisestä luonteesta. Tilapäisyys viittaa sekä ihmiskehoon (sen elämään ja kuolemaan) että mielen ja tietoisuuden tasoihin.
Miksi kukaan pistäisi tanssiksi sen takia, että kaikki me kuolemme joskus? Siksi, että tämän faktan ymmärtäminen ja ennen kaikkea hyväksyminen johtaa suurenmoiseen vapautumisen tunteeseen.
Lähteet:
