Kummitusten jäljillä

Perheemme kesämökin viereisellä mäellä kohoaa entinen seurakunnan rukoushuone, jonka ohitse tuli lapsena usein kirmattua hiekkatietä pitkin. Rakennus oli ollut jo hyvän aikaa autiona, mutta sen yläkerran ikkunan äärellä minua ja sisariani säikytteli toisinaan selvä ihmishahmo. Illan hämärtyessä emme uskaltaneet vilkaistakaan sinne päin. Oliko kyseessä kummitus, vai kuvittelimmeko vain?

Kuoleman mysteeri kiehtoo ihmismieltä. Eläviä säikyttelevistä vainajista ja oudoista sattumuksista on kerrottu monenlaisia tarinoita ympäri maailmaa historian alkuhämäristä saakka. Näihin vainajahenkiin uskotaan yhä teknologiayhteiskunnassammekin. Kummituksia on monia erilaisia, joista jotkut ilmestyvät varjomaisina haamuina valokuviin ja kartanoiden käytäville, jotkut taas siirtelevät esineitä tai kirkuvat korvia särkevästi.

Aaveiksikin kutsuttujen kummitusten uskotaan olevan kuolleen ihmisen tai eläimen rauhattomia sieluja, jotka vaeltavat elävien maailmassa, usein samoilla paikoilla kuin eläessään. Ne ovat jääneet eräänlaiseen välitilaan. Usein ajatellaan, että haamut voivat kulkea aineen lävitse ja koskettaa ihmistä, jolloin tämä kokee vilunväristyksen. Ne voivat halutessaan vahingoittaa tai auttaa ja varoittaa.

Myrskyisillä etelän merillä seilaa tyrskyjen keskeltä öisin nouseva aavelaiva Lentävä Hollantilaisesta, jonka näkeminen tuo epäonnea. Niin on moni alus kadonnut jäljettömiin. Englannissa taas Towerin linnan vartija huomasi kerran, että lukitusta kappelista kajasti valoa. Hän kiipesi tikkaita pitkin kurkistamaan ikkunasta ja näki vanhoista maalauksista tunnistamansa naisen, noituudestakin syytettynä mestatun Anne Boleynista, kuningas Henri VIII:n toisen vaimon. Toisinaan Anne säikäyttää linnassa vierailevia käytävälle ilmestyvänä päättömänä kummituksena.

Suomessakin kummitustarinoita kerrotaan iltojen pimentyessä niin nuotiotulen ääressä kuin keskellä kaupunkia. Ne sijoittuvat muun maailman tavoin useimmiten kartanoihin, autiotaloihin, rintamamiestaloihin ja sota-aikojen tapahtumiin, kirkkomaille sekä kaupunkeihin. Helsingissä tunnetaan silminnäkijäkertomuksia Kleinehin huvilassa, Kaivopuiston vanhimmassa rakennuksessa kummittelevasta vaaleasta neidosta, jonka uskotaan olevan talon ensimmäisen isännän toinen vaimo Maria Kleineh. Liittoutuneiden valvontakomission jäsenet joutuivat sotien jälkeen muuttamaan muualle kohdattuaan Marian useamman kerran yön pimeinä tunteina. Espoossa taasen keskiaikaisen kivikirkon hautausmaan kohdalla ääneen kironnut mies sai haudoistaan nousseet vainajat kimppuunsa ja Mäkkylässä koettiin vuodesta 1946 alkaen salaperäisiä, selittämättömiksi jääneitä poltergeist-ilmiöitä, kun kivet ja esineet lentelivät pitkin konstaapeli August Heinosen taloa. Eivätkä nämä ole suinkaan harvinaisia tapauksia.

Myös pettymykset rakkaudessa saavat vainajat rauhattomiksi. Savonlinnassa ruotsalaisen linnanherran tytär nimeltä Ingel rakastui piirityksen aikana venäläisupseeriin. Hän päästi miehen eräänä iltana sisälle linnaan, mutta tämä petti Ingelin luottamuksen ja antoi omien joukkojensa hyökätä samalla hetkellä. Hyökkääjät kärsivät lopulta tappion ja rangaistukseksi petoksesta Ingel muurattiin elävältä linnan muuriin. Paikalle kasvoi sittemmin pihlaja. Kerrotaan, että täydenkuun aikaan keskiyöllä tyttö ja upseeri asettuvat yhä seisomaan linnan parvekkeelle.

Suomen kenties tunnetuin kummitustarina sijoittuu mm. arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelemaan ja asuttamaan Hvitträskin kartanoon Kirkkonummella. Paikan päältä on tuoreitakin havaintoja Sofia-nimisestä tummapukuisesta naisesta, joka työskenteli Saaristen perheen kodinhoitajana ja jolla oli salasuhde työnantajaansa. Sofia kuoli epäselvissä olosuhteissa omaan yläkerran huoneeseensa ja vaeltelee yhä kauniissa huvilassa. Useampi kartanossa luokkaretkellä vieraillut on kertonut, kuinka portaiden yläpäästä heitä on tuijottanut tummiin pukeutunut nainen. Kerrotaan myös, että paikan päällä tyttärensä kanssa vieraillut nuoripari säikähti pahanpäiväisesti, kun tyttö yhtäkkiä kysyi: ”Miksi tuo nainen seuraa meitä?” Vanhemmat kääntyivät katsomaan, mutta ketään ei näkynyt... Usein on kartanossa nähty myös levottomana kuljeksiva kissa sekä tummiin pukeutunut vanhempi mieshenkilö.

Kummitustarinoita tunnetaan lähes jokaiselta aikakaudelta ja paikkakunnalta. Voiko tämä olla vain sattumaa? Joukkoharhaa? Ihmismielen heikkoutta tai vahvuutta? Onko kummituksia olemassa ja voiko niiden läsnäolon aistia? Erään viisaan ukon sanoin: ”Jos vaan on semmoset silmät, että näkee ja semmoset korvat, että kuulee. Kaikki eivät niitä näe.”

Mikko Vesterinen

Lähteet:

Aaltonen, Sami: Aavetaloja. Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2002.
Lampela, Kati (toim.): Pieni kummituskirja. SKS, 2006.
http://www.henkientalo.com
http://www.hs.fi/ihmiset/a1380597755772
http://www.hel.fi/hki/hkl/fi/Tietoja+HKL_sta/Julkaisut/Kaupunkiloman+tarpit/Helsingin+kummalliset+kummitukset
http://retkipaikka.fi/vapaa/kummituksia-taitelijoita-ja-suomen-ensimmainen-tunnettu-kalliomaalaus-vittrask/
http://historianet.fi/anders-houmoller-thomsen-ja-jeppe-nybye/rakastunut-tyttoe-muurattiin-seinaeaen