Työ tekijäänsä kiittää - vai kiittääkö?

Olen havahtunut viime aikoina siihen, että täytän päiväni tekemisellä. Touhuan ja touhuan, ja uskon siihen harhakuvaan, että mitä enemmän teen, sitä enemmän "saan aikaiseksi". Ostan itselleni hyvää oloa olemalla ahkera, aikaasaava ja tehokas. Pesen itseäni vieläkin puhtaaksi.

Tuhansia vuosia vanha ajatusmalli siitä, että on hyvä ja arvostettu - paljon työtä tekemällä - elää ja voi yhä hyvin. Uskomusta ei horjuta mikään. Suomessa elää työteliäs ja säästäväinen kansa. Sitä vastoin tekemättömyys on iso synti, jota pitää välttää keinolla millä hyvänsä.

Yksityisyrittäjänä työtahti ampuu monesti yli - toki omassa tapauksessa en koe tekeväni työtä, vaan tämä on elämäntapani ja intohimoni. Olen onnekas, kun teen sitä mistä nautin.

Olisi tarpeen vähentää tekemistä ja luottaa vain siihen, että elämä kantaa ja asiat menee kuten pitääkin. Toisinaan vain unohdan sen (että asiat menevät aina oikein) ja väsään tappiin asti asioita. Sieluni katselee tyynenä jossakin taustalla päätöntä touhuamista. Välillä se muistuttaa asiasta, mutta kun mieleni ja egoni keksii kasapäin vastaväitteitä, tyytyy sieluni hiljaiseen hymyilyyn. 

Tehdä vai olla?

Oleminen on rakkauden tila. Tekeminen on egon tila.

Luottaminen rakkauteen, siihen että kaikki tapahtuu oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa on luottamusta elämän kantamiseen. Siihen, ettei kaikkea tarvitse yrittää tehdä itse, vaan että maailmankaikkeus tuo sinulle kaiken tarvittavan ja enemmänkin, kunhan annat sille tilan ja luottamuksen.

Tämä luottamus tuo myös rauhan.